»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän sanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi hän teloittajalta yhden vaivannäön.»
»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan tekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole mitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»
»Voto a dios!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti loppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen päähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja kasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään miellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön. »Kuulkaa, hyvät herrat — kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken ja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt arvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista. Mutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä osaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen — espanjalaisen palveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä haluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»
»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.
»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan rihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.
»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra lukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa kehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»
»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei lainkaan tarvita rähinää. — Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta olla kovin kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte hyvin muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa, olette te sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria hänen perheensä kunniasta. — Paha vain, että Teidän typerät riitanne saattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä tuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän, joka jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan, paitsi pyytäessään ruokaansa ja laskuansa — vaatimatta sen suurempia palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä kuninkaanpojan tavoin — katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä hän vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea jalokivi vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea epäkelpo hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua yksikseen tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan paria palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto epäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän illan loppua.»
Heittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen hetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta hopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli puhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.
Vieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen välillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta samalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi kohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen pukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli suljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat — ja sädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa tavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen, rauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias uteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja hänen Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään sitä tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling, kylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen uskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan vierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja tähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita. Mutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja vieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin täsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan iloisessa »Mustassa Karhussa».
»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista joukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran tai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään, astumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin jokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi kävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun, vaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä nostettu Isiksestä.»