Kunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella, ett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella sirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi terveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan vaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja — kuten hän vahvasti toivoi — parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras pudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta isäntä ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin, joita moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti herättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.
»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko ihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa on pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät ilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen ikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi siitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille meidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin — jota taivas ijäti siunatkoon ja varjelkoon! — suloisissa katseissa.»
»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan olevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa varjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä ja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä tahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja antakaa minun iloita elämästä.»
»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät ajatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää englanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin oppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. — Taikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen ranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni. Minä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada veronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille — kiiltävä saapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat sitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi, joiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono huopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden taskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme Raskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai kautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen iloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko reippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää murjottako heihin kuin piru Lincolniin.»
»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti hymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen kasvoilleen hyvin kauniin ilmeen — »puhutte oikein, iloinen ystäväni; eikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä, tulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän varsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin joutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»
Näin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael Lambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun pää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään hyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo ennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle puolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli vanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti jokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän ilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti tuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden meluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän rähinäänsä.
»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte Te luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi; mutta huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia käsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat leikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin maksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo rihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa peittona — hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää! — käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan senkin tuhat tulimmainen roisto — kun hän taas myymäkojussaan Abingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen vaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu puistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että luulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon välillä — kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan, kynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten peloittamiseksi.»
»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka nyt on juhlan sankarina — onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten toisetkin?»
»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi isäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton rasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä parannuksen, kuten niin moni muu. — Eikä Teidän tule luulla kaikkea sitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. — Minä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni hieman kyniä hänen höyheniään. — Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan luvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»
»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua vaikka Tressilianiksi.»