Leivonen moukka on linnukseen.
Kuin tukki se nukkuvi yönsä;
Vaan pöllö jo illalla aikaiseen
Alkavi remutyönsä.
Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi!
Että uljas pauhu ja melske soi:
Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi!
Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»
»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi Mikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä säilyneen hiukan entistä sukkeluutta — olettehan Te ladelleet tässä minulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen nimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan Wallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»
»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska hänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen herttuan urhea puistonvartija.»
»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi Mikael, »ja punaviinimaljasta myös — ja niinpä tyhjennettäköön tässä yksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»
Kun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti kunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.
»Ranssutettu hengiltä — lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta sitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku Ruoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»
»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen takia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa — pikari pohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat — kaikki iloiset veikothan pitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? — samasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää sulkaa hatussaan — olen unohtanut hänen nimensä.»
»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet vielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että hän siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän joutui aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta sitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»
»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria; sillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen nuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin ei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»
»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.