»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän toi tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli sammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa hänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»
»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. — Mutta äläpäs, sukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada iskua hänen tikaristaan nahkaasi.»
»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä hänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä mielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»
»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi isäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina. Sittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä hyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»
»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien vanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.
»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä milloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän visusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden ansioista.»
»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä
Cumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»
»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa — vaan mitä niistä! — Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun Abingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»
»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster sen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta — se hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän nyt asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien kanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»
»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn ylpeys yksin syynä — hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista, eikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»