Cumnorin kylä on hauskasti rakennettu mäelle, ja aivan sen juurelle ulottuvassa metsäisessä puistossa kohosi silloin Anton Fosterin asuma vanha herraskartano, jonka rauniot ovat ehkä vielä nytkin näkyvissä. Puisto oli siihen aikaan täynnä suuria puita ja etenkin vanhoja, mahtavia tammia, jotka ojentelivat jättiläismäisiä käsivarsiaan kartanoa ympäröivän korkean muurin yli, siten antaen paikalle surullisen, yksinäisen, luostarimaisen näön. Puistoon päästiin ulkomuurin vanhanaikuisesta ajoveräjästä, jota sulki kaksi suunnatonta tammesta tehtyä, tiheästi nauloilla vahvistettua ovenpuoliskoa, niin että koko laitos muistutti jonkun vanhan kaupungin porttia.
»Joudummepa me koreasti kiipeliin tässä», sanoi Mikael Lambourne, porttia ja sen puoliskoja tarkastellen, »jos tuo epäluuloinen lurjus kieltäisi meiltä kokonaan sisäänpääsyn, kuten on sangen luultavaa siinä tapauksessa, että tuon puolivillaisen kamasaksan tunkeutuminen hänen alueilleen saattoi hänet levottomaksi. Mutta eipä hätääkään», lisäsi hän, työntäen valtaisaa ovenpuoliskoa, joka heti antoi perään, »ovi on kutsuvasti auki; ja niinpä me nyt olemme tässä kielletyllä pohjalla, ilman muuta estettä kuin raskaan, ruostuneissa saranoissaan kitisevän tammi-oven ponneton vastustus.»
He olivat nyt saapuneet ylempänä kuvailemaimme vanhojen puiden varjostamalle lehtokujalle, jota ennen olivat reunustaneet korkeat marjakuusi- ja rautatammi-aitaukset. Mutta kun ei niitä oltu pitkiin vuosiin lainkaan siivottu, olivat ne kasvaneet suuriksi pensaiksi tai pikemminkin kääpiöpuiksi, ja levittivät nyt tiheitä, surullisia lehviään tielle, jota ne ennen olivat suojelleet. Kuja oli sitäpaitsi ruohoittunut, ja siinä kohosi parissa paikassa risukasoja, jotka oli kerätty kaadettujen puiden jätteistä ja ladottu tähän kuivumaan. Säännöllisiä kujia ja polkuja, jotka siellä ja täällä yhtyivät päätiehen, peittivät samaten risukasat ja halkopinot sekä toisin paikoin vesakot ja sinivatukkapensaat. Paitsi sitä autiuden tunnetta, joka meidät niin vastustamattomasti valtaa katsellessamme ihmisen käsialojen häviämistä ja turmeltumista hoidon puutteessa ja huomatessamme toimeliaan elämän jälkien vähä vähältä hukkuvan voimakkaan kasvullisuuden alle, levittivät nämä suuret puut avaralle ulottuvine oksineen synkeän varjon koko maisemaan auringon ollessa korkeimmillaankin ja tekivät vastaavan vaikutuksen täällä kulkevain ihmisten mieliin. Sen tunsi yksinpä Mikael Lambournekin, niin vähän kuin hän yleensä saikin vaikutelmia muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski hänen intohimojaan.
»Tämä metsähän on pimeä kuin suden kita», sanoi hän Tressilianille, heidän siinä hitaasti kävellessään yksinäistä, piileilevää polkua ja juuri nähdessään vanhan herraskartanon luostarimaisen julkipuolen ja sen suipokkaat akkunat, muurivihreän ja kiertokasvien peittämät tiiliseinät ja sen jykeväin savupiippujen metsän. »Oikeastaan», jatkoi Lambourne, »ei Foster menettele niinkään tyhmästi; sillä koska hän ei halua vieraita luokseen, niin on viisainta pitää talonsa sellaisessa kunnossa, että hyvin harvat tulevat viekoitelluiksi astumaan hänen alueilleen. Mutta jos hän olisi vielä se sama Anton, jonka minä muinoin tunsin, olisivat nämä valtavat tammet jo aikoja sitten muuttuneet jonkun kelpo puukauppiaan omaisuudeksi, tämä puisto olisi näyttänyt valoisammalta keskiyöllä kuin nyt keskipäivällä, ja Foster olisi istunut jossakin Whitefriarsinseutujen epäilyttävässä sopessa pelaamassa epäilyttävää peliä niiden hinnasta.»
»Oliko hän sitten tosiaankin sellainen tuhlari?» kysyi Tressilian.
»Hän oli», vastasi Lambourne, »samanlainen kuin me muutkin, ei sen pyhempi eikä sen säästeliäämpi. Mutta ikävintä oli minusta hänessä se, että hän tahtoi aina pitää kaiken ilon itselleen ja että hän, kuten sanotaan, nurisi jokaisesta vesipisarasta, joka juoksi hänen myllynsä ohi. Minä tiedän hänen yksinään kaataneen kurkkuunsa sellaisia viinimääriä, ett'en minä olisi saanut niistä selvää parhaimmankaan berkshireläisen juomarin avulla; — lisäksi kallistui hän luonteeltaan vahvasti taikauskoon, mikä kaikki teki hänet arvottomaksi oikeiden miesten seuraan. Ja nyt on hän kaivautunut tänne juuri sellaiselle ovelalle ketulle soveliaaseen luolaan.»
»Saanko sitten kysyä, herra Lambourne», virkkoi Tressilian, »minkätähden Te niin mielellänne haluatte uudistaa tuttavuuttanne vanhan toverin kanssa, jonka luonne niin vähän sopii Teidän luonteeseenne?»
»Ja saanko minä puolestani kysyä, herra Tressilian», vastasi Lambourne, »miksikä Te niin mielellänne seuraatte minua tälle retkelle?»
»Johan minä ilmaisin Teille syyni», sanoi Tressilian. »luvatessani ottaa osaa teidän vetoonne — pelkästä uteliaisuudesta.»
»Kas vaan, kas vaan!» vastasi Lambourne, »miten Te hienot ja varovaiset herrat aijotte käyttää hyväksenne meitä, jotka elämme älymme vapaasta käyttelemisestä! Jos minä olisin vastannut niin Teidän kysymykseenne ja sanonut pelkän uteliaisuuden vieneen minut tervehtimään vanhaa toveriani Anton Fosteria, takaan minä, että Te olisitte väittänyt sitä verukkeeksi ja turhaksi juoneksi. Mutta minulle pitäisi luulemma kaikkien vastausten kelpaaman.»