»Ja miks'ei pelkkä uteliaisuus», intti Tressilian, »voisi olla riittävänä syynä tähän kävelymatkaan?»
»No, no, ei sillä tavalla, herraseni», vastasi Lambourne; »Te ette voi syöttää minulle mitä tahansa niin helposti kuin luulette, sillä minä olen viipynyt aikamme terävimpien henkien seurassa liian kauvan, nielläkseni kaunoja jyvinä. Te olette aatelismies synnyltänne ja kasvatukseltanne — Teidän käytöksenne sen todistaa; Teidän tapanne ovat hienostuneet ja maineenne tahraton — Teidän esiintymisenne sen osoittaa ja enonikin väittää samaa; ja kuitenkin liitytte Te sellaiseen lurjukseen, joksi minua ihmiset hokevat; ja vaikka Te tiedättekin minut sellaiseksi, seuraatte Te minua tervehtimään miestä, jota ette lainkaan tunne — ja kaikki tämä olisi muka vain pelkkää uteliaisuutta, hitto vieköön! — Jos tämä veruke noin vain piloilla punnittaisiin, puuttuisipa se totta toisen kerran muutamia nauloja oikeasta painosta!»
»Jos Teidän epäilyksenne olisikin oikeutettu», sanoi Tressilian, »niin ettepä Tekään puolestanne ole osoittanut minulle luottamusta, joka korvaisi ja ansaitsisi minun luottamukseni.»
»No, jos sitä vain puuttuu», sanoi Lambourne, »niin ovat minun syyni päivän selvät. Niin kauvan kun nämä kolikkoni kestävät — näin puhuen veti hän kukkaron taskustaan, heitti sen ilmaan ja sieppasi jälleen kiinni — ostan minä niillä huvia, ja kun ne loppuvat, täytyy minun saada lisää. No, jos nyt tämä salaperäinen linnan neiti, tämä Tony Tulenpistäjän hurmaava Lindabrides on tosiaankin niin viehättävä kuin sanotaan, niin onpa olemassa toiveita siitä, että hän auttaisi minua sulattamaan näitä kultakolikoitani hopearahoiksi; ja jos taas Anton on niin rikas roisto kuin ihmiset huutavat, niin saa hän koetella viisasten kiveä minuun ja muuttaa minun hopearahani kiiltäviksi kultarahoiksi jälleen.»
»Sangen käytännöllinen aije tosiaankin», sanoi Tressilian; »mutta enpä näe mitään mahdollisuutta sen toteuttamiseksi.»
»Ehkei tänään, ehkei huomennakaan», vastasi Lambourne; »enhän minä toivokaan saavani sitä vanhaa veijaria koukkuun ennen kuin olen taitavasti asetellut pohjatäkyni. Mutta minä tiedän tänään hieman enemmän hänen asioistaan kuin eilen illalla, ja minä olen käyttelevä niin tietojani, että hän luulee niitä täydellisemmiksi kuin ne ovatkaan. — Ei, ilman huvituksen tai hyödyn tai molempain toiveita en olisi jalallani astunut tämän kartanon alueelle, sen saatte uskoa, sillä minä vakuutan Teille, ett'ei mielestäni meidän käyntimme ole suinkaan aivan vaaraton. — Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja meidän täytyy parhaamme mukaan suoriutua seikkailustamme.»
Hänen näin puhuessaan olivat he tulleet avaraan hedelmätarhaan, joka ympäröi taloa kahdelta puolen, vaikka sen puut olivatkin hoitamattomina saaneet kasvaa omin valloin ja sammaloitua ja vaikka ne näyttivätkin antavan enää hyvin huonon sadon. Muutamat niistä, joita oli ennemmin kasvatettu ruoderistikoissa, olivat palanneet luonnolliseen kasvamistapaansa ja tarjosivat nyt nähtäväksi mitä omituisimpia, niiden alkuperäisestä olotilasta johtuneita muotoja. Suurin osa maata, joka ennen oli ollut jaettuna lavoihin ja kukkapenkereihin, oli samanlaisessa autiossa tilassa kuin koko puistokin, lukuunottamatta muutamia pöyhittyjä aloja, joissa näkyi tavallisia keittiökasveja. Kuvapatsaat, jotka olivat koristaneet puutarhaa sen loiston päivinä, olivat nyt suistuneet jalustoiltaan ja särkyneet sirpaleiksi, ja suuri huvimaja, jonka raskasta kivi-otsikkoa koristivat Simsonin elämää ja tekoja esittävät veistokset, oli samassa rappeutuneessa ulassa.
He olivat nyt kulkeneet tämän oikean Laiska-Jaakon hedelmätarhan läpi ja saapuneet vain muutaman askeleen päähän talon ovesta, kun Lambourne herkesi puhumasta; sangen mieluinen seikka Tressilianille, se kun pelasti hänet pahasta pälkähästä: hänenhän olisi pitänyt joko ryhtymän selittelyihin tai vastaamaan siihen avomieliseen tunnustukseen, jonka hänen matkakumppaninsa oli juuri tehnyt hänen tänne tulemisensa syistä ja tarkoitusperistä. Lambourne kolkutti rohkeasti ja lujasti talon jykevään oveen ja huomautti samalla nähneensä heikompia ovia maakunnanvankiloissakin. He saivat kolkuttaa useampia kertoja, ennenkuin muuan vanha, happamannäköinen palvelija tuli tirkistelemään heitä rautakangilla varustetun oven pienestä nelikulmaisesta reijästä ja kysymään, mikä heillä oli asiana.
»Meidän täytyy saada heti paikalla puhutella herra Fosteria ylen tärkeissä asioissa», oli Mikael Lambournen kerkeä vastaus.
»Minusta nähden tulee Teidän vaikeaksi pitää pystyssä tätä väitettänne», kuiskasi Tressilian kumppanilleen, palvelijan lähtiessä viemään sanaa isännälleen.