»Joutavia», vastasi seikkailija; »ei kukaan soturi pääsisi urallaan eteenpäin, jos hän aina aprikoisi, milloin ja miten hän selviää pulasta. Kunhan vain ensin pääsemme sisään, niin kyllä kaikki käy hyvin.»
Pian tulikin palvelija takaisin, ja vetäen varovasti pois salvat ja rautakanget, avasi oven ja päästi sankarimme holvikäytävää pitkin erääseen nelikulmaiseen, rakennusten ympäröimään pihaan. Holvikäytävää vastapäätä oli toinen ovi, jonka palvelija samaten avasi ja saattoi heidät kivipermantoiseen vastaanottohuoneeseen, missä oli vain hyvin vähän huonekaluja ja nekin mitä karkeinta ja vanhanaikaisinta tekoa. Akkunat olivat korkeat ja leveät ja ulottuivat lähes kattoon asti, jonka laudoitus oli mustaksi maalattua tammea; niitä, jotka antoivat nelikulmaiseen pihaan, varjostivat ympäröivät korkeat rakennukset, ja kun niitä vielä tukivat jyhkeät kivipylväät ja himmensivät monet tiheään maalatut uskonnolliset vertauskuvat ja raamatun historiasta otetut kohtaukset, päästivät ne kokoonsa nähden vain hyvin vähän valoa sisään, ja sekin, mitä pääsi, sai maalatun lasin läpi tunkeuduttuaan saman synkeän ja kolkon sävyn.
Tressilianilla ja hänen oppaallaan oli kylliksi aikaa tarkastella kaikkia näitä yksityiskohtia, sillä he saivat odottaa melkoisen aikaa siinä huoneessa, ennenkuin kartanon nykyinen isäntä sinne saapui. Vaikka Tressilian olikin valmistautunut näkemään vastenmielisen ja inhoittavan olennon, voitti kuitenkin Anton Fosterin rumuus kaikki hänen odotuksensa. Hän oli keskikokoinen, vahvaa, mutta niin kömpelöä tekoa, että se läheni epämuotoisuutta ja että kaikki hänen liikkeensä olivat raskaita ja saamattomia kuin vasenjalkaisen ja vasenkätisen miehen. Hänen tukkansa, jonka järjestelemisessä sekä silloisen että nykyisen ajan miehet osoittivat sangen suurta huolellisuutta ja siroutta, ei ollut suinkaan tarkasti silitetty eikä aseteltu lyhyihin kiehkuroihin tai muutoin huoliteltu samaan tapaan kuin näemme tukan esitetyksi vanhoissa maalauksissa ja kuin nykyäänkin vielä hienot herrat käyttävät, vaan tulvaili se mustana ryöppynä karvalakin alta ja riippui pitkinä, kammantuntemattomina vanukkeisina suortuvina hänen tuimasti rypistyneelle otsalleen ja hänen omituisille, vastenmielisille kasvoilleen. Hänen terävät, mustat silmänsä tuijottivat syvältä leveiden ja tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun ne olivat tavallisesti maahan suunnatut, näyttivät ne ikäänkuin häpeävän luonnollista ilmettään ja kätkevän sen ihmisten katseilta. Mutta kun hän joskus muita lähemmin tarkastaakseen äkkiä kohotti ne ja seivästi ne terävästi puhekumppaniinsa, näyttivät ne ilmaisevan mitä hurjimpia intohimoja ja samalla sellaista tahdonvoimaa, joka kykeni milloin tahansa tukahuttamaan tai salaamaan tämän miehen rinnassa raivoavat väkevät tunteet. Näitä silmiä ja tätä muotoa vastaavat piirteet olivat epäsäännölliset ja niin omituiset, että ne lähtemättömästi painuivat jokaisen mieleen, joka ne oli kerran nähnyt. Lyhyesti: Tressilianin täytyi tunnustaa itselleen, että tämä Anton Foster, joka nyt seisoi heidän edessään, oli viimeinen henkilö, ainakin ulkonaisesta muodosta päättäen, jota hän olisi aivan odottamatta ja kutsumatta, käskemättä halunnut tunkeutua tervehtimään. Hänen päällään oli ruskeanpunaisesta nahasta tehty nuttu, samaa lajia, jota varakkaammat maalaiset käyttivät, ja uumenilla puhvelinnahkainen vyö, johon oikealle puolelle oli pistetty pitkä puukko eli tikari ja vasemmalle lyhyt, leveäteräinen miekka. Hän nosti silmänsä huoneeseen astuessaan ja loi terävän, läpitunkevan katseen vieraisiinsa, mutta suuntasi ne kohta alas taas ikäänkuin askeleitaan lukeakseen, edetessään hitaasti huoneen keskikohdalle, ja kysyi matalalla, tukehtuneella äänellä: »Saanko kysyä, hyvät herrat, syytä tähän käyntiin?»
Hän katsahti Tressilianiin, ikäänkuin häneltä vastausta odottaen; niin sattuva oli Lambournen huomautus siitä, että kasvatuksen ja arvon etevämmyys paistaa läpi huonommankin puvun. Mutta Mikael ehätti vastaamaan hänelle vanhan ystävän täydellisellä siekailemattomuudella ja antamatta äänessään ilmetä vähintäkään epäilystä mitä sydämellisimmästä vastaanotosta.
»Heipä hei, rakas ystäväni ja leikkitoverini Tony Foster!» huudahti hän, tarttui toisen vastahakoiseen käteen ja pudisti sitä niin innokkaasti, että saattoi puhuttelemansa juurevan miehen melkein horjahtelemaan; »no, mitenkä Sinä nyt oikein jaksat niin pitkästä aikaa? — Kuinka! oletko kokonaan unohtanut ystäväsi, toverisi ja kujekumppanisi Mikael Lambournen?»
»Mikael Lambournen!» sanoi Foster, katsahti häneen, loi sitten silmänsä alas taas ja irroitti muitta mutkitta kätensä toisen ystävällisestä puristuksesta, »oletteko Te Mikael Lambourne?»
»Olen, niin totta kuin Sinä olet Anton Foster», vastasi Lambourne.
»Hyvä on», vastasi hänen juro isäntänsä; »ja mitä toivoo Mikael
Lambourne käynnistään täällä?»
»Voto a Dios», vastasi Lambourne, »ainakin odotin minä parempaa vastaanottoa, kuin minun osakseni nähtävästi tulee.»
»Mitä! Sinä hirtehinen — Sinä vankilarotta — Sinä pyövelin ja hänen uhriensa ystävä», vastasi Foster, »vieläkö Sinä kehtaat vaatia ystävyyttä sellaiselta ihmiseltä, jonka kurkkutorvea eivät Tyburnin kaulukset ympäröi?»