»Olkoonpa laitani vaikka niinkin, kuten sanoit», vastasi Lambourne, »en huoli ruveta siitä kanssasi kiistelemään; mutta kelpasipa minun seurani ennen vanhalle ystävälleni Anton Tulenpistäjälle, vaikka hän nyt onkin jollakin käsittämättömällä tavalla päässyt Cumnorin kartanon isännäksi.»
»Kuuleppas Sinä, Mikael Lambourne», sanoi Foster; »Sinä olet peluri ja Sinä elät voitonmahdollisuuksien laskemisesta — laske minulle nyt erikoiseksi ansioksi, ett'en minä heitä Sinua tuosta akkunasta linnanhautaan.»
»Kaksikymmentä yhtä vastaan, ett'et sitä tee», vastasi urhea vierailija.
»Ja miks'enkäs, jos saan luvan kysyä?» sähisi Anton Foster, purren hampaitaan ja puristaen huulensa yhteen miehen lailla, joka koettaa hillitä väkevää sisäistä kuohuntaansa.
»Siks'et», vastasi Lambourne kylmästi, »ett'et henkesi pelosta uskalla koskea sormellasikaan minuun. Sillä minä olen Sinua nuorempi ja vahvempi, ja minussa on kaksinkertaisesti tappelupaholaista, vaikkeikaan ehkä täsmälleen niin paljon salajuonipaholaista, joka kokee maanalaisia teitä päästä tarkoituksensa perille — joka kätkee hirttonuoria ihmisten pielusten alle ja joka sekoittaa rotanmyrkkyä heidän liemeensä, kuten näytelmässä sanotaan.»
Foster katsahti häneen tutkivasti, kääntyi sitten poispäin ja asteli kahteen kertaan läpi huoneen yhtä vakavasti ja hitaasti kuin hän oli sinne tullutkin; sitten palasi hän äkkiä takaisin, ojensi kätensä Mikael Lambournelle ja sanoi: »Älä ole suutuksissasi minulle, kunnon Mikkoseni; minä halusin vain koettaa, vieläkö Sinulla on matkassasi yhtään entistä kelpo suorasukaisuuttasi, jota Sinun kadehtijasi ja panettelijasi sanoivat julkeaksi hävyttömyydeksi.»
»Sanokootpa ne sitä miksi tahansa», vastasi Mikael Lambourne, »se on kuitenkin se tavara, jota meidän on pakko kuljettaa mukanamme läpi maailman. — Tupet ja tikarit! Sanonpa Sinulle, mies, että kun minun oma hävyttömyysvarastoni oli aivan liian pieni saadakseni aikaan hyviä kauppoja, otin minä sitä laivaani parisen tonnia jokaisesta satamasta, jonne laskin elämän matkalla, samalla heittäen mereen kaiken sen vaatimattomuuden ja arastelun, mikä oli sattunut laivaan jäämään, tehdäkseni tilaa paremmalle tavaralle.»
»Mitä tulee vaatimattomuuteen ja arasteluun», virkkoi Foster, »niin purjehdit Sinä aina niiden suhteen varalastissa. — Mutta kuka on tämä urhea mies tässä, kunnon Mikkoseni? — Onko hänkin korinttilainen — samanlainen taskuvaras kuin Sinäkin?»
»Minä pyydän Sinua, opi tuntemaan herra Tressilian, röyhkeä Foster», sanoi Lambourne, esittäen ystävänsä vastaukseksi ystävänsä kysymykseen, »opi tuntemaan hänet ja opi kunnioittamaan häntä, sillä hän on monilla ihmeellisillä ominaisuuksilla varustettu aatelismies; ja vaikka hän ei harjoitakaan varsinaisesti minun ammattiani, ei ainakaan mikäli minä tiedän, niin osaa hän kuitenkin asiaankuuluvasti kunnioittaa ja ihailla meidänlaisiamme taiteilijoita. Hänkin on kerran aivan varmaan pääsevä hyvin pitkälle; mutta nyt on hän vasta oppipoika, äskenkääntynyt vain, joka hakee taitoniekkojen seuraa, samaten kuin alotteleva miekkailija käy mestarien koulua, nähdäkseen kuinka oikeat iskumiehet säilää sävähyttelevät.»
»Jos hänen avunsa tosiaankin ovat sitä laatua, niin pyydän minä Sinua siirtymään kanssani toiseen huoneeseen, kunnon Mikkoseni, sillä se, mitä minulla on Sinulle sanomista, on vain Sinun korviasi varten. — Sillävälin pyydän minä Teitä, herra, odottamaan meitä täällä, lähtemättä mihinkään — sillä tässä talossa on henkilöitä, jotka säikähtäisivät nähdessään vieraan miehen.»