Tressilian suostui, ja niin läksivät nuo kaksi kunnianarvoisaa kumppanusta huoneesta, jättäen hänet sinne yksin odottamaan heidän palaamistansa.
IV Luku.
Kahta herraako ei palvella? — Tää nuori mies
Lepyttäis Luojan, pirun tahtoa ei rikkois;
Hartaasti rukoilee, kun konnantyönsä alkaa,
Ja kiittää hartaasti, kun se on tehty.
Vanha Näytelmä.
Huone, johon Cumnorin kartanon isäntä vei arvoisan vieraansa, oli suurempi sitä, missä he olivat ensiksi keskustelleet ja näytti vieläkin rappeutuneemmalta ja autiommalta. Valtavat tammikaapit, joiden laudakot olivat samaa puuta, ympäröivät huonetta ja olivat muinoin säilöihinsä kätkeneet suuret määrät kirjoja, joista oli paljon vieläkin jäljellä, vaikkakin revittyinä ja raastettuina, pölyn peittäminä, kalliit hakasensa ja kantensa menettäneinä ja heiteltyinä kasapäihin kokonaan arvottomina ja jätettyinä jokaisen hävittäjän mielivaltaan. Itse kaapitkin olivat nähtävästi joutuneet samojen tiedon vihollisten raivon esineiksi, jotka olivat niiden suojaamat nidoksetkin hävittäneet. Useista kohdin oli niistä laudakot ryöstetty tai oli ne muutoin särjetty ja revitty, ja lisäksi peittivät niitä hämähäkinverkot ja paksut tomukerrokset.
»Miehillä, jotka nämä kirjat kirjoittivat», sanoi Lambourne ympärilleen katsahtaen, »ei ollut kai aavistustakaan, kenen huostaan ne lopulta joutuisivat.»
»Eikä mitä suurta hyötyä ne minulle tuottavat», virkkoi Anton Foster — »keittiömestari kiilloittelee niillä astioitaan, ja palveluspoika on useat kuukaudet puhdistanut saappaitani vain niillä.»
»Ja kuitenkin», sanoi Lambourne, »olen minä ollut kaupungeissa, missä tuollaista oppinutta tavaraa olisi pidetty liian hyvänä moisiin tarkoituksiin.»
»Mitä joutavia!» vastasi Foster, »nehän ovat kaikki tyyni paavillista roskaa — sen vanhan veijarin, Abingdonin päämunkin yksityistutkimuksia. Puhdasta jumalansanaa julistavan saarnan yhdeksästoista osa on arvokkaampi kuin koko vaunullinen noita roomalaisen ketunpesän perkeitä.»
»No vie sun peijakas, mestari Tony, Tulenpistäjä!» kuului Lambournen vastaus.