»Hyvä», sanoi Anton Foster, »koska Sinä jätät minulle niin kauniin valinnan, niin haluan minä mieluummin olla Sinun ystäväsi kuin vihollisesi. Olet oikeassa; minä voin tosiaankin hankkia Sinut herran palvelukseen, jolla on kylliksi varoja elättää meidät molemmat ja vielä satakunta lisäksi. Ja totta puhuakseni onkin Sinulla oivallisia ominaisuuksia hänen palvelukseensa. Hän vaatii rohkeutta ja kätevyyttä — oikeuden pöytäkirjat todistavat puolestasi; epäröiminen ja arastelu eivät menesty hänen palveluksessaan — kuka ikänä epäilikään Sinulla olevan omaatuntoa? — Uskaliaan täytyy sen pojan olla, joka aikoo hovimiehen seuralaiseksi — ja Sinun kasvosi ovat yhtä läpitunkemattomat kuin milanolainen naamus. Vain yhdessä suhteessa haluaisin minä nähdä Sinut toisenlaisena.»
»Ja mikä se olisi, kallein ystäväni Anton?» kysyi Lambourne; »sillä minä vannon seitsemän unikeon päänalusen kautta, etten minä ole hidas sitä korjaamaan.»
»No nytpä juuri annoit siitä esimerkin», sanoi Foster. »Sinun puheessasi tuntuu vielä liiaksi vanha leima, ja Sinä höystät sitä alinomaa omituisilla paavilaishajuisilla kirouksilla. Lisäksi on Sinun ulkonainen ihmisesi aivan liian riehakkaan ja hurjastelevan näköinen kelvatakseen Hänen Ylhäisyytensä seurueeseen, koska hänen täytyy ennen kaikkea pitää pystyssä mainettansa maailman silmissä. Sinun täytyy muovailla pukuasi vakavamman ja arvokkaamman kaavan mukaan; kantaa viittaasi molemmilla hartioilla ja pitää kaularöyhelöäsi siistinä ja hyvin silitettynä — Sinun täytyy avartaa hattusi reunoja ja vähentää suunnattomien roimahousujesi laveutta —- käydä kirkossa tai, mikä vielä parempi, hartauskokouksissa vähintäin kerran kuussa — vannoa vain kunnian ja omantunnon kautta — luopua pöyhkeilevästä katsannostasi eikä Sinun tule milloinkaan koskea miekkasi kahvaan ennenkuin on olemassa vakavia, pakottavia syitä tämän maallisen aseen paljastamiseen.»
»Kautta tämän auringonvalon, Anton, Sinä olet hullu», vastasi Lambourne. »Ja Sinä olet kuvannut minulle pikemminkin jonkun puritanilaiseukon ovenvartijan kuin kunnianhimoisen hovimiehen seuralaisen! Niinpä niin, sellaisen raukan, joksi Sinä halusit minut tehdä, tulisi kantaa kirjaa vyössään tikarin asemesta, ja hänessä voisi nipin näpin otaksua olevan kylliksi urheutta saattelemaan kopeata porvarisakkaa kirkkoon Pyhän Antoniuksen päivänä ja tappelemaan hänen takiansa jonkun litteälakkisen kankurin kanssa seinivierestä. Toista maata pitää sen miehen uljuuden oleman, joka haluaa kulkea hoviin aatelismiehen seurueessa.»
»Tyynny, tyynny, herraseni», virkkoi Foster, »Englanti on paljon muuttunut siitä kun Sinä opit sitä tuntemaan; ja niitä on paljon sellaisia, jotka käyvät mitä rohkeimpia ja salaperäisimpiä teitä, mutta joiden puheessa ei silti tapaa ainoatakaan pöyhkeilevää sanaa eikä kirousta eikä rivoa käännettä.»
»Se merkitsee», vastasi Lambourne, »että he ovat kauppaliitossa pirun kanssa, mainitsematta hänen nimeänsä liikkeessään! — No hyvä, minä haluan panna parastani teeskentelytaidossa mieluummin kuin kadottaa pohjan jalkojeni alta tässä uudessa maailmassa, koska siitä Sinun sanojesi mukaan on tullut niin turhan tarkka. Mutta, Anton, mikä onkaan sen aatelismiehen nimi, jonka palveluksessa minun täytyy oppia tekopyhäksi?»
»Ahaa! mestari Mikael, sinnepäinkö sitä nyt tähdätäänkin!» sanoi Foster ilkeästi hymyillen; »ja tätä tietoako Sinä halusitkin minun salaisuuksistani? — Mistä tiedät Sinä ylimalkaan, että sellaista henkilöä onkaan in rerum natura, ja etten minä ole tässä kaiken aikaa syöttänyt Sinulle pajuköyttä?»
»Sinä syöttänyt minulle pajuköyttä, Sinä taikina-aivoinen hölmö!» vastasi Lambourne vähääkään hätkähtämättä; »niin musta ja mutainen kuin luuletkin olevasi, niin lupaan minä päivässä nähdä Sinun ja Sinun salaisuuksiesi, kuten niitä nimität, läpi yhtä selvästi kuin vanhan tallilyhdyn likaisen sarven.»
Tähän kohtaan katkaisi heidän keskustelunsa viereisestä huoneesta kuuluva kirkaisu.
»Abingdonin Pyhän Ristin kautta!» huudahti Anton Foster, unohtaen säikähdyksissään koko protestanttilaisuutensa, »minä olen mennyttä miestä!»