Näin kiljaisten syöksyi hän Mikael Lambournen seuraamana huoneeseen, mistä huuto oli kuulunut.
Mutta ymmärtääksemme tämän huudon, joka keskeytti heidän keskustelunsa, täytyy meidän mennä hieman taaksepäin kertomuksessamme.
On jo huomautettu, että kun Lambourne seurasi Fosteria kirjastoon, jäi Tressilian yksikseen entiseen vastaanottohuoneeseen. Hänen musta silmänsä heitti poistuviin halveksivan katseen, josta hänen mielensä heti otti osan omaan laskuunsa, koska hän oli hetkeksikään alentunut heidän toverikseen.
»Nämä ovat siis apulaisia, Amy» — näin puheli hän itsekseen — »joihin Sinun julma kevytmielisyytesi — Sinun ajattelematon ja mitä ansaitsemattomin petollisuutesi ovat tuominneet turvautumaan hänet, josta hänen ystävänsä kerran toivoivat vallan toista ja joka nyt halveksii itseänsä samoinkuin muut tulevat häntä halveksimaan sen kataluuden takia, mihin hän on alennutut rakkaudesta Sinuun! Mutta minä en lakkaa etsimästä Sinua, joka kerran olit puhtaimman ja hartaimman lempeni esineenä, vaikk'et Sinä tästälähin voikaan olla minulle muuta kuin kyynelten lähde. — Minä tahdon pelastaa Sinut viettelijältäsi ja omalta itseltäsi — Minä tahdon antaa Sinut takaisin omaisillesi — Jumalallesi. Minä en voi käskeä kirkasta tähteä kimmeltämään jälleen radalla, josta se kerran ammahti syrjään, mutta —»
Hiljainen kahaus huoneessa keskeytti hänen haaveilunsa; hän katsahti ympärilleen, ja siinä ihanassa, komeasti puetussa naisessa, joka juuri silloin astui näkyviin eräästä sivu-ovesta, tunsi hän etsimänsä esineen. Tämän näyn ensimäinen vaikutelma sai hänet kätkemään kasvonsa viittansa kauluksen suojaan siksi kunnes tulisi otollinen hetki itsensä paljastamiseen. Mutta hänen aikeensa ehkäisi nuori nainen (hän ei ollut kahdeksaatoista vuotta vanhempi), joka juoksi iloisena häntä kohti ja, vetäen häntä viitasta, sanoi veikeästi: »No, armas ystäväni, koska minä olen odottanut Sinua niin kauvan, et Sinä saa tulla minua katsomaan ollaksesi piilosilla — Sinua syytetään kavalluksesta todellista rakkautta ja harrasta kiintymystä kohtaan; ja Sinun täytyy ilmestyä oikeuden eteen ja vastata sille peittämättömin kasvoin — mitä sanot, syyllinen vaiko syytön?»
»Ah, Amy!» sanoi Tressilian matalalla ja surullisella äänellä salliessaan hänen vetää viitan kasvoiltaan. Hänen äänensä sävy ja vielä enemmän hänen kasvojensa odottamaton näky muuttivat heti naisen leikillisen tuulen — hän horjahti taaksepäin, painui kalpeaksi kuin kuolema ja nosti kädet silmilleen. Tressilian oli hänkin hetkisen aivan hämmennyksissään, mutta näyttäen äkkiä muistavan, mitenkä välttämätöntä oli käyttää tilaisuutta, joka ei ehkä koskaan enää palaisi, sanoi hän hiljaa: »Amy, älä pelkää minua.»
»Miksi Teitä pelkäisin?» sanoi nainen laskien kädet kauneilta kasvoiltaan, joita uudelleen peitti heleä puna. — »Miksi pelkäisin Teitä, herra Tressilian? — ja miksi olettekaan, herra, kutsumatta, käskemättä tunkeutunut asuntooni?»
»Asuntoonne, Amy!» huudahti Tressilian. »Ah! Onko vankila Teidän asuntonne? — Inhoittavimman miehen kaitsema vankila, miehen, joka ei sentään voi olla suurempi konna kuin hänen käskijänsäkään!»
»Tämä talo on minun», sanoi Amy, »minun, niinkauvan kuin minua haluttaa asua siinä — jos minua miellyttää elää yksinäisyydessä, niin kenellä on siihen sanomista?»
»Isällänne, neito», vastasi Tressilian; »murtuneella isällänne, joka lähetti minut hakemaan Teitä kaikella sillä vallalla varustettuna, jota hän ei nyt voi itse käyttää. Tässä on hänen kirjeensä, jonka hän kirjoitti siunatessaan ruumiinsa kärsimyksiä, koska ne johonkin määrin tukahuttivat hänen sielunsa raatelevia tuskia.»