»Älä uhkaa täällä väkivaltaa!» huudahti nainen, kaikoten hänen läheltään, säikähtyneenä hänen katseensa ja eleidensä päättäväisyydestä; »älä uhkaa minua, Tressilian, sillä minulla on keinoja väkivallankin torjumiseen.»
»Mutta eipä uskoakseni halua niiden käyttämiseen näin huonossa asiassa?» sanoi Tressilian. »Omasta tahdostasi — eheästä, vapaasta, luonnollisesta tahdostasi, Amy, et Sinä ole voinut valita tätä orjuuden ja häpeän paikkaa asunnoksesi — Sinut on joku lumovoima tenhonnut — Sinut on petoksella juoksutettu ansaan — Sinua sitoo joku väkisin riistetty lupaus. — Mutta nyt murran minä lumouksen — Amy, rakastavan, sydämensä suruihin sortuneen isäsi nimessä käsken minä Sinun seuraamaan minua!»
Näin puhuessaan astui hän eteenpäin ja kurotti käsivarsiaan ikäänkuin aikoen tarttua neitoon. Mutta tämä väistyi hänen otettaan ja päästi huudon, joka, kuten ylempänä näimme, kutsui huoneeseen Lambournen ja Fosterin.
Jälkimäinen huudahti heti kynnyksen yli päästyään: »Tuli ja tappurat! mitä täällä tapahtuu?» ja sitten kääntyi hän naisen puoleen ja lisäsi äänellä, joka ilmaisi osaksi pyyntöä, osaksi käskyä: »Tuhannen tulimmaista! rouva, mitä teette Te täällä kielletyllä alueella? — Poistukaa — poistukaa — tässä on kysymyksessä elämä ja kuolema. — Ja Te, ystäväiseni, ken lienettekin, jättäkää tämä talo — ja heti paikalla, ennenkuin tikarini ponsi ja Teidän pääkuorenne joutuvat tekemään lähempää tuttavuutta keskenään — Vedä, Mikko, miekkasi, ja aja ulos tämä roisto!»
»Enhän toki, kautta sieluni», vastasi Lambourne; »hän tuli tänne minun seurassani, ja hänen ei tarvitse rosvolakien mukaan pelätä minun puoleltani mitään ennen tulevaa kohtaamistamme. — Mutta kuulkaahan, cornwallilainen kumppani, Te toitte tänne mukananne cornwallilaisen tuulenpuuskan, myrskypyörteeksi ne sitä Indiassa sanovat. Häipykäähän näkyvistä — lähtekää — kadotkaa — taikka me haastamme Teidät Halgaverin tuomarin eteen ennemmin kuin Dudman ja Ramhead kohtaavat toisensa.» [Kaksi niemekettä Cornwallin rannikolla. Lauselma käy sananparresta.]
»Pois tieltäni, kehno lurjus!» kivahti Tressilian — »ja Te, rouva, jääkää hyvästi — se pienikin elämänkipinä, mikä vielä lekkuu isänne rinnassa, on sammuva uutisista, joita minulla on kerrottavana.»
Tressilian lähti, ja nainen sanoi hiljaa hänen huoneesta poistuessaan: »Tressilian, älkää nyt olko liian kiivas — älkääkä puhuko mitään minun häpeikseni.»
»Tämäpä on siivo juttu», murisi Foster. »Minä pyydän Teitä vetäytymään kammioonne, rouva, ja jättämään meidät miettimään, miten tähän on vastattava — no, kiirutta vain.»
»Minä en lähde Teidän käskystänne», uhmaili nainen.
»Mutta kun Teidän täytyy, kaunis rouva», oli Fosterin vastaus; »suokaa anteeksi vapauteni, mutta tässä ei ole, kautta veren ja naulojen, aikaa kohteliaisuuksien latelemiseen — Teidän täytyy lähteä huoneeseenne. — Mikko, seuraa Sinä sitä kiusallista öykkäriä, ja jos haluat menestyä urallasi, niin toimita hänet nopeasti meidän alueiltamme, sillä välin kun minä puhun järkeä tälle itsepäiselle rouvalle. — Paljasta aseesi, mies, ja pötki matkaan.»