»Minä seuraan häntä», sanoi Mikael Lambourne, »ja kyyditsen hänet kauniisti Flanderista. — Mutta minä en voi tehdä mitään pahaa miehelle, jonka kanssa olen ottanut aamukulaukseni, sillä se sotii vahvasti omaatuntoani vastaan.» Näillä puhein lähti hän huoneesta.
Sillä välin kulki Tressilian kiireisin askelin ensimäistä polkua, joka lupasi viedä hänet läpi sen villin ja kaltoin kasvaneen puiston, jossa Fosterin kartano sijaitsi. Kiire ja mielen myllerrys johtivat hänen suuntansa harhaan, ja sen sijaan että hän olisi kääntynyt kylään vievälle tielle, hän valitsi toisen, joka, hänen kuljettuaan sitä jonkun aikaa kiiruisasti ja huolimattomasti, päädytti hänet puiston toiselle puolelle, mistä muuriin laitettu takaportti vei aukealle kentälle.
Tressilian pysähtyi hetkiseksi. Hänelle oli samantekevää, mitä tietä hän jätti paikan, joka nyt oli tullut niin inhoittavaksi hänen muistoissaan; mutta oli luultavaa, että takaportti oli lukossa, ja hänen poistumisensa tältä suunnalta siis mahdoton.
»Joka tapauksessa täytyy minun koettaa», puheli hän itsekseen; »ainoana keinona tämän kadotetun — tämän kurjan — tämän siitä huolimatta mitä rakastettavimman immen ja onnettomimman tytön takaisin vaatimiseksi — on hänen isänsä vetoaminen tämän maan mädäntyneihin lakeihin — Minun täytyy kiirehtiä viemään hänelle tätä sydäntäsärkevää uutista.»
Juuri kun Tressilian näin itsekseen päätellen lähestyi joillakin keinoin avatakseen portin tai kiivetäkseen sen yli, huomasi hän avainta pistettävän lukkoon ulkopuolelta. Avain kääntyi ympäri, salparauta longahti, ja ratsumies, joka astui sisään viittaansa kääriytyneenä, päässään leveälierinen, nuokkuvan sulan koristama hattu, seisoi yht'äkkiä neljän kyynärän päässä hänestä, joka juuri oli aikeissa yrittää ulos. He huudahtivat kumpikin samalla kertaa vihan ja hämmästyksen värisyttämällä äänellä, toinen »Varney!», toinen »Tressilian!»
»Mitä Te täällä teette?» kuului vieraan äreä kysymys Tressilianille, kun hämmästyksen ensi hetki oli kulunut. — »Mitä teette Te täällä, missä Teidän läsnä-oloanne yhtä vähän odotetaan kuin kaivataankin?»
»Entä Te, Varney», vastasi Tressilian, »mitä teette Te täällä? Oletteko Te tullut nauttimaan viattomuudesta, jonka olette hävittänyt, aivan niinkuin korppikotka tai haaskavaris tulee ahmimaan lammasta, jonka silmät se ensin on puhkaissut? — Tai oletteko tullut kohtaamaan kunniallisen miehen ansaittua kostoa? — Vedä miekkasi, koira, ja puolusta itseäsi!»
Näin puhuen paljasti Tressilian aseensa, mutta Varney laski vain kätensä miekkansa kahvaan vastatessaan: »Sinä olet hullu, Tressilian — myönnän kyllä asianhaarain näennäisesti olevan minua vastaan, mutta kautta kaikkien valojen, joita pappi voi lausua ja mies vannoa, minä en ole koskaan tehnyt vähintäkään pahaa neiti Amy Robsartille; eikä minulla, sen vakuutan, ole lainkaan halua vahingoittaa Sinua tämän asian takia — tiedäthän, että minä osaan käytellä miekkaa.»
»Olen kuullut Sinun siitä puhuvan, Varney», vastasi Tressilian; »mutta nyt haluan saada siitä paremman todistuksen kuin Sinun sanasi.»
»Sitä ei tule puuttumaan, ell'eivät terä ja ponsi vain petä minua», vastasi Varney; ja vetäen miekkansa oikealla kädellään, kääräisi hän viittansa vasemman ympärille ja kävi Tressilianin kimppuun niin väkevästi, että taistelu näytti hetkiseksi kallistuvan hänen voitokseen. Mutta tämä voitto ei kestänyt kauvaa. Tressilian yhdisti kostoon vannoutuneeseen mieleen käden ja silmän, jotka erinomaisesti sopivat miekan käyttelyyn; niin että Varney, joka oli tempuissaan joutunut varsin ahtaalle, yritti käyttää hyväkseen suurempaa voimaansa tehdäkseen vastustajastaan lopun. Siinä tarkoituksessa antoi hän Tressilianin iskun tömähtää käsivarren ympärille käärittyyn viittaansa, ja ennen kuin hänen vastustajansa oli ennättänyt selvittää siten kankaaseen takeltuneen miekkansa, kävi hän ankarasti hänen kimppuunsa, tiukentaen samalla miekkaansa, pistääkseen hänet hengiltä. Mutta Tressilian oli varoillaan, ja tikarinsa paljastaen väisti tämän aseen terällä ovelan iskun, joka muutoin olisi lopettanut taistelun, ja osoitti sitten seuraavassa ottelussa niin suurta taitavuutta, että se olisi melkoisesti tukenut otaksumaa hänen cornwallilaisesta syntyperästään, cornwallilaiset kun ovat sellaisia mestareita miekan mittelössä, että he, jos vanhan ajan leikit vielä herätettäisiin henkiin, voisivat haastaa koko Europan kiistakentälle. Huonosti onnistuneesta hyökkäyksestään kaatui Varney niin äkkiä ja niin ankarasti, että hänen miekkansa lensi useita askeleita sivulle, ja ennen kuin hän oli ehtinyt nousta jaloilleen jälleen, tähtäsi hänen vastustajansa miekka hänen kurkkuansa.