»Neuvo minulle heti paikalla keinot petoksesi uhrin vapauttamiseksi», sanoi Tressilian, »taikka katsahda viimeisen kerran Luojan siunattuun valoon!»
Ja sillä välin kun Varney, joko liian hämmentyneenä tai liian uhmailevana vastatakseen, yritti äkkiä nousta, veti hänen vastustajansa kätensä taaksepäin ja olisi toteuttanut uhkauksensa, ell'ei iskua olisi pysäyttänyt Mikael Lambourne, joka miekkojen kalinan kuultuaan oli saapunut paikalle juuri viime hetkellä pelastaakseen Varneyn hengen.
»Tulkaa, tulkaa, toveri», sanoi Lambourne, »täällä on tarpeeksi hommattu, onpa liiaksikin — satuloikaa raudikkonne ja lähtekäämme hölköttelemään — Musta Karhu murisee meille.»
»Tiehesi, hylkiö!» huudahti Tressilian, irroittautuen Lambournen pitelystä; »uskallatko Sinä asettua minun ja viholliseni väliin?»
»Hylkiö! hylkiö!» toisteli Lambourne; »siihen on vastattava kylmällä teräksellä, kunhan vain pikarillinen mesiviiniä on huuhtonut muistista sen aamukulauksen, jonka kallistimme yhdessä. Siihen mennessä, katsokaas, suorikaa joutuin tiehenne — meitä on kaksi yhtä vastassa.»
Hän puhui totta, sillä Varney oli käyttänyt tilaisuutta hakeakseen aseensa, ja Tressilian havaitsi olevan sulaa hulluutta ryhtyä enää niin epätasaiseen tappeluun. Hän kiskaisi kukkaron sivultaan, ja otettuaan siitä kaksi kultarahaa, heitti hän ne Lambournelle: »Kas tässä, konna, aamupalkkasi — Sinun ei pidä sanoman olleesi oppaanani turhan takia — Varney, hyvästi me tapaamme toisemme ja silloin sellaisessa paikassa, missä ei kukaan tule väliimme.» Näin puhuttuaan kääntyi hän ympäri ja hävisi takaportista.
Varneylla ei näyttänyt olevan halua tai ehk'eipä voimaakaan (sillä
hänen kaatumisensa oli ollut ankara) seurata poistuvaa vihollistaan.
Mutta hän katsahti synkästi hänen jälkeensä ja sanoi sitten
Lambournelle: »Oletko Sinä Fosterin tovereita, kunnon mies?»
»Vannoutuneita ystäviä, kuten terä ja ponsi», vastasi Mikael Lambourne.
»Tässä on kelpo kultaraha vaivoistasi — seuraa tuota lurjusta ja katso, mihin hän poikkeaa ja tuo minulle sitten sana tänne kartanoon. Mutta ole varovainen ja vaitelias, mies, jos kaulaasi rakastat.»
»Kylliksi sanottu», vastasi Lambourne; »minä osaan seurata jälkiä yhtä hyvin kuin paraskin vainukoira.»