»Matkaan siis», määräsi Varney, pistäessään miekkaa tuppeen; ja kääntäen selkänsä Mikael Lambournelle, lähti hän hitaasti kävelemään taloa kohti. Lambourne jäi vain hetkiseksi poimimaan niitä kultarahoja, jotka hänen entinen seikkailutoverinsa oli hänelle niin ilman muita mutkia heittänyt, ja mutisi itsekseen, sijoittaessaan niitä kukkaroonsa Varneyn lahjan viereen: »Minä puhuin niille hölmöille Kultalasta — kautta pyhän Antoniuksen, eipä ole meidänlaisillemme miehille Kultalaa parempaa kuin iloinen vanha Englanti! Täällähän sataa kultarahoja, taivaan nimessä! — niitä on nurmella yhtä tiheässä kuin kastepisaroita — ei muuta kuin poimi pois vain. Ja ell'en minä ota osaani niistä kimaltelevista kastepisaroista, niin sulakoon miekkani kuin jääpuikko!»
V Luku.
Se mies
Tunsi maailman kuin luotsi kompassinsa.
Johtotähtenään ol' oma etu, sitä
Osoitti neula, ja purjeitansa painoi
Vain toisten intohimoin tuulahdukset.
Petturi — Murhenäytelmä.
Anton Foster riiteli vielä kauniin vieraansa kanssa, joka kohteli halveksien jokaista pyyntöä ja kehoitusta vetäytyä omaan huoneeseensa, kun kartanon pääovelta kuului vihellys.
»Nyt sitä ollaan kauniisti kiikissä», päivitteli Foster; »se oli puolisonne merkki, ja mitä minun on sanominen hämmingistä, joka nyt vallitsee tässä talossa, sitä en omantuntoni nimessä lainkaan tiedä. Paha onni seuraa tosiaankin tuon Lambourne-roiston kintereillä, ja hän on vastoin kaikkea luuloa pelastunut hirsipuusta tullakseen tänne saattamaan minut perikatoon!»
»Vaiti, mies», sanoi nainen, »ja avaa ovi herrallesi. — Puolisoni, rakas puolisoni!» huudahteli hän sitten kiiruhtaessaan huoneen ovelle, lisäten sitten, pettymyksen kaiku äänessään: »Pyh! sehän olikin vain Rikhard Varney.»
»Niin, rouva», sanoi Varney astuessaan sisään ja tervehtiessään naista kunnioittavalla alamaisuudella, johon tämä vastasi huolettomasti, puolittain halveksien, puolittain suututellen, »se oli tosiaankin vain Rikhard Varney; mutta pitäisipä siedettämän ensimäistä harmahtavaa pilveäkin, joka idässä punertuu, koska se ilmoittaa siunatun auringon lähenemistä.»
»Kuinka! tuleeko puolisoni tänne tänä iltana?» kysyi nainen iloisesti, vaikkakin hämmästyneesti liikutettuna, ja Anton Foster tarttui hänen sanaansa ja toisti kysymyksen. Varney vastasi naiselle, että hänen herransa aikoi käydä häntä katsomassa, ja oli juuri aikeissa sorvailla muutamia kohteliaisuuksia, kun nainen huusi, vastaanottohuoneen ovelle juosten: »Janet — Janet — tule heti pukuhuoneeseeni!»
Sitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen herrallaan muuta toimitettavaa hänelle.