»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen, tulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja hänen rakkautensa kuningattarelle.»
Innokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn silkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan, huusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi — sakset — mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»
»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta, kunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen hienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa miekkavyössään.
»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen — »teräksinen tikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»
»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster puolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin avattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä Janet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär, oli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut huoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi hyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi edellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja luki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.
»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan helmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia kaulanauhoja kuin tämä — Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta kauniimmalle kaulalle' — jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»
»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko helminauha, tyttöseni — Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän täytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana. — Hän pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja hänen tahtonsa on minun lakini. — Minä kutsun Teidät illalliselle huoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki valmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin ryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti hän huoneesta.
»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa vastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon. — No hyvä — onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota kohtalo ehkä panee meidät näyttelemään — kotkanpojan täytyy tuijottaa aurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»
»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä sokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan laske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun vihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä minusta tuon taivaallista.»
»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney, »joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran raa'an voiman. — Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä ja leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi hänelle haastelemalla kummituksista? — Sinä asut aivan hautuumaan läheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria aavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»