»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää, mutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden naapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä, kun asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän Antoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi täällä meillä käydessään.»
»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä käymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä Tressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»
»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? — minä en ole kuullutkaan sitä nimeä.»
»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis, jolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo höyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen suhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee olevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset hyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa tekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä, tuli hän tänne?»
»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi
Foster.
»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan olisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua jokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi kätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»
»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani, herra Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun etsiä miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä liehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen — koska, Luojan kiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon — kun, aivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka kaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli hävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani, ja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni Sinun mieliksesi — mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani keskustelemaan hänen kanssaan!»
»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto kuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen tekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi pinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa — toiko hän, kysyn minä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»
»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian — puhuakseni puhtainta totuutta — pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken sen Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne juttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»
»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän on viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa kohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos tämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille orsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»