»Nimeni on Rikhard Varney», selitti hänen matkatoverinsa.
»Mutta minä tarkoitankin sen jalon ylimyksen nimeä, jonka palvelukseen
Te suvaitsette minut korottaa», intti Lambourne.
»Kuinka, lurjus, oletko Sinä liian hyvä kutsumaan minua herraksesi?» tulistui Varney; »Sinä voit olla kopea muille, mutta älä rupea minulle hävyttömäksi.»
»Pyydän Teidän Armoltanne anteeksi», vastasi Lambourne; »Te vain näytitte niin kovin hyvältä tutulta Anton Fosterin kanssa, ja minäkin olen sen samaisen Antonin ystäviä.»
»Oletpa sinä totta totisesti ovela veitikka», virkkoi Varney. »Huomaa tämä — minä kyllä toimitan Sinut erään ylimyksen seurueeseen, mutta lähinnä saat Sinä palvella minua ja noudattaa minun tahtoani. Minä olen hänen tallimestarinsa — Sinä kyllä saat pian kuulla hänen nimensä — sen nimen kantaja johtaa neuvoskuntaa ja hallitsee valtiota mielensä mukaan.»
»Kautta tämän auringonvalon, tosiaankin oiva loitsu paljastamaan kätkettyjä aarteita!» tokaisi Lambourne.
»Varovasti käytettynä voi se ehkä sellainen ollakin», vastasi Varney; »mutta huomaa hyvin — jos Sinä rupeat sillä temppuilemaan omin päisi, saattaa se manata eteesi paholaisen, joka repii Sinut kappaleiksi.»
»Kylliksi sanottu», jatkoi Lambourne; »minä osaan kyllä pysyä rajoissani.»
Matkustajat jatkoivat sitten taas samaa nopeata kulkuaan, jonka heidän haastelunsa oli keskeyttänyt, ja saapuivat niin pian Woodstockin kuninkaalliseen puistokartanoon. Tämä vanha Englannin kruunun tilus oli silloin aivan toisessa kunnossa kuin ollessaan kauniin Rosamundan asuinpaikkana ja Henrik Toisen salaisen ja luvattoman lemmentarinan näyttämönä; vieläkin enemmän poikkesi se siitä näystä, jonka se tarjoaa meidän päivinämme, jolloin Blenheim-House julistaa Marlboroughin voittoa, eikä suinkaan vähemmän Vanburghin neroa, vaikka hänen paljoa huonommalla maulla varustetut aikalaisensa niin suuresti häntä mustasivatkin. Woodstock oli Elisabetin aikaan vanha kartanorähjä, joka oli jo kauvan, läheisen kaupungin suureksi häviöksi, saanut olla vailla kuninkaallisen asuinpaikan kunniaa. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin useat kerrat anoneet kuningattarelta, että heille suotaisiin edes tilapäisesti se onni, että hallitsijatar suvaitsisi asua heidän keskuudessaan; ja juuri tämän asian takia, näennäisesti ainakin, oli se jalo ylimys, jonka jo olemme esitelleet lukijoillemme, saapunut Woodstockiin.
Varney ja Lambourne karahuttivat suoraan vanhan, rappeutuneen linnan pihaan, jossa tänä aamuna vallitsi sellainen hälinä ja tungos, ett'ei kahteen hallituskauteen. Kreivin talouden virkamiehiä, palvelijoita ja huoveja tuli ja meni kaikella sillä hävyttömällä korskeudella, joka on heidän ammatilleen ominaista. Kuului hevosten hirnuntaa ja koirien haukuntaa; sillä kreivillä, kartanon ja sen alueiden tarkastajana ja ylivalvojana oli luonnollisesti valta mielin määrin metsästellä puistossa, jonka sanotaan olleen vanhimman aidatun metsästysalueen Englannissa ja jossa vilisemällä vilisi riistaa, se kun oli saanut pitkät ajat olla täydellisessä rauhassa. Paljon kaupungin asukkaita, tuskallisesti toivoen tämän harvinaisen käynnin johtavan suotuisiin tuloksiin, vetelehti pihalla, odottaen mahtavan miehen näyttäytymistä. Heidän odotuksensa kiihtyi suuresti Varneyn kiireisen saapumisen johdosta ja kuiskina: »Kreivin tallimestari!» kiersi heidän joukossaan, sillä välin kun he kiirehtivät saavuttamaan hänen suosiotansa ottamalla hätäisesti lakin pois päästään ja tunkeutumalla pitämään tämän kreivin suosikin ja hänen seuralaisensa ohjaksia ja jalustinta.