»He saavat maistaa anteliaisuuttanne, herra», vastasi Gosling, »ja Te saisitte kohteliaaksi kiitokseksi maistaa tyttäreni huulia, ell'ei tämä hetki estäisi häntä hyvästelemästä Teitä porttikäytävässä.»
»Älä päästä tytärtäsi liian läheisiin tekemisiin vieraittesi kanssa, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian.
»Oh, herra, kyllä siitä huoli pidetään; mutta minä en lainkaan ihmettele, että Te olette niille kaikille mustasukkainen. — Saanko kysyä, millä naamalla se kaunis linnanrouva otti Teidät eilen vastaan?»
»Minä myönnän», vastasi Tressilian, »että hän oli yhtä suutuksissaan kuin hämmennyksissäänkin, ja että minulla on vain vähän toiveita siitä, että hän pian heräisi onnettomasta hairahduksestaan.»
»Siinä tapauksessa, herra, en minä ensinkään ymmärrä, miksi Te haluaisitte näytellä sellaisen neidon puolustajasankarin osaa, joka ei Teistä vähääkään välitä, ja joutua sellaisen suosikin vihan alaiseksi, joka on aivan yhtä vaarallinen hirviö kuin vanhojen kertomuskirjojen harhaileva ritari ikinä saattoi kohdata.»
»Noin otaksuessasi teet Sinä minulle vääryyttä, isäntä, — suurta vääryyttä», vastasi Tressilian; »minä en suinkaan toivo Amyn vielä kerran kääntävän ajatuksiansa minuun. Kunhan vain olen saanut hänet jälleen hyviin väleihin isänsä kanssa, niin on kaikki, mitä minulla on tehtävää Europassa — ehkä koko maailmassa — toimitettu ja päätetty.»
»Viisaampi päätös olisi kulauttaa kurkkuunne maljallinen mesiviiniä ja unohtaa hänet», neuvoi isäntä. »Mutta kaksikymmenviisivuotias ja viidenkymmenen maihin ehtinyt mies katselevat näitä asioita aivan eri tavalla, etenkin jos toinen silmäpari on pantu nuoren, urhean ritarin ja toinen vanhan majatalon isännän kalloon. Minä säälin teitä, herra Tressilian, mutta enpä näe, miten voisin auttaa Teitä tässä asiassa.»
»Vain täten, hyvä isäntä», vastasi Tressilian. — »Pidä silmällä linnalaisten puuhia, joista Sinä epäluuloa herättämättä pääset selville, koska kerran kaiken maailman uutiset lentävät Sinun olutpenkillesi; ja ole sitten hyvä ja ilmoita tietosi kirjallisesti sille henkilölle, mutta ei kenellekään muulle, joka tuo Sinulle tämän sormuksen erikoiseksi tunnusmerkiksi — katso sitä tarkoin — se on kallisarvoinen ja on sitten joutuva Sinun omaisuudeksesi.»
»Ei, herra», virkkoi isäntä, »minä en kaipaa mitään palkintoa. — Mutta minusta näyttää varomattomalta, jo ammattini julkisen luonteenkin takia, sekaantua näin hämärään ja vaaralliseen asiaan. Sehän ei kuulu minuun mitään.»
»Sinuun ja jokaiseen isään tässä maassa, joka tahtoo pelastaa tyttärensä häpeän, synnin ja kurjuuden kahleista, kuuluu tämä asia syvemmin kuin mikään muu maan päällä.»