»Hyvä, herra», vastasi isäntä, »ne olivat jaloja sanoja ne; ja oikein minun käy sydämestäni sääliksi sitä kunnon aatelisukkoa, joka kulutti omaisuutensa maallensa kunniaa tuottavaan vieraanvaraisuuteen, ja nyt sieppasi sellainen haukka kuin se Varney hänen tyttärensä, josta olisi pitänyt tuleman hänen vanhuutensa tuki ja turva ja muuta sellaista. Ja vaikka Teidän osanne tässä asiassa on verrattain vaarallinen, niin tahdon minä siitä huolimatta ruveta hulluksi kanssanne ja avustaa Teitä kunniallisessa yrityksessänne vallata sen kunnon miehen lapsi takaisin, mikäli luotettavana tiedustelijananne suinkin voin. Ja kun minun tulee olla uskollinen Teille, niin pyydän minä Teitäkin olemaan uskollinen minulle ja pitämään koko asian omana salaisuutenanne; sillä olisipa se aika kolttonen 'Mustan Karhun' hyvälle maineelle, jos voitaisiin sanoa, että sen 'Karhunkin' isäntä se puuhailee sellaisia. Varneylla on tarpeeksi vaikutusvoimaa oikeudessa riistääkseen komean kilpeni patsaastaan, missä se nyt niin uljaana heiluu, ottaakseen minulta tarjoiluoikeudet ja saattaakseen minut häviöön ullakolta kellariin asti.»
»Älä epäile vaiteliaisuuttani, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian; »minä tulen olemaan Sinulle syvästi kiitollinen palveluksestasi ja vaarasta, johon antaudut minun tähteni. — Muista, että sormus on minun varma merkkini. — Ja nyt, hyvästi vain — sillä Sinäpä viisaasti kyllä neuvoit minua viipymään täällä mahdollisimman vähän aikaa.»
»Seuratkaa siis minua, herra vieras», sanoi isäntä, »ja astukaa niin varovasti kuin olisi kananmunia jalkojenne alla eikä honkapalkkeja. — Kukaan ei saa tietää, milloin ja miten Te läksitte.»
Salalyhtynsä avulla saattoi hän Tressilianin, niin pian kun tämä oli suorittanut matkavalmistuksensa, useita sokkeloisia käytäviä pitkin ulkopihaan ja sieltä syrjäiseen talliin, minne hän oli jo kuljettanut vieraansa hevosen. Hän auttoi sitten Tressiliania kiinnittämään satulaan sitä pientä myttyä, missä tämä säilytti matkatarpeitaan, avasi takaportin, ja sydämellisesti pudistettuaan hänen kättään ja uudistettuaan lupauksensa pitää tarkoin silmällä, mitä Cumnorin linnassa tapahtuisi, päästi hän vieraansa yksinäiselle taipaleelleen.
IX Luku.
Mökkiin yksinäiseen johti kuja kaita;
Maalla kurjalla ei muita asukkaita:
Sinne pajan laati, siellä toimessansa
Kilkuttaa hän myöhään, varhain vasaraansa:
Jänteet paisuvat ja kyven sinkoaapi,
Kun orhin kengäksi hän raudan taivuttaapi.
Gayn »Trivia».
Koska sekä matkustaja itse että Giles Gosling olivat pitäneet parhaana, ett'eivät Tressiliania, jos mahdollista, näkisi Cumnorin läheisyydessä ne, jotka sattuisivat sinä aamuna nousemaan varhain vuoteeltaan, oli isäntä neuvonut häntä ratsastamaan useita sivuteitä ja kujia, jotka vihdoin johdattaisivat hänet Marlboroughin valtamaantielle, jos hän vain kulkisi ne oikeassa järjestyksessä ja ottaisi huomioonsa kaikki asianomaiset käänteet ja oikopolut.
Mutta kuten kaikkia neuvoja, on tälläisiäkin opastuksia helpompi antaa kuin seurata; ja tien sokkeloisuus, yön pimeys, Tressilianin outous näillä seuduilla liikkumaan, sekä ne synkät ja levottomat ajatukset, joiden kanssa hän kamppaili, saivat aikaan sen, että hänen matkansa edistyi hyvin hitaasti ja että hän aamun sarastaessa oli vasta tanskalaisten muinoisesta tappiosta muistettavassa Whitehorsen laaksossa; lisäksi oli hänen hevosensa pudottanut kengän toisesta etujalastaan, tapaturma, joka uhkasi kokonaan keskeyttää hänen matkansa, jos elukka alkaisi ontua. Kaikkein ensiksi tiedusteli hän siis seppää, mutta sai tätä seikkaa koskeviin kysymyksiinsä vain lyhyitä ja mitättömiä vastauksia parilta typerältä tai jurolta talonpojalta, jotka jo näin aikaisin astella toikkaroivat töihinsä. Haluten ennen kaikkea pitää huolta siitä, että hänen nelijalkainen matkatoverinsa joutuisi kärsimään niin vähän kuin mahdollista tästä ikävästä onnettomuudesta, laskeutui Tressilian kävelemään ja talutti hevostaan erästä pientä syrjäkylää kohti, missä hän toivoi tapaavansa sellaisen taitoniekan, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, tai ainakin saavansa parempia tietoja hänestä. Pitkin vajottavaa, lokaista polkua rämpi hän vihdoin kylään, missä osottautuikin olevan vain viisi, kuusi kurjaa hökkeliä, joiden ovien edustalla pari ulkomuodoltaan yhtä säälittävää ihmisolentoa aloitteli päivän puuhia. Yksi mökki näytti kuitenkin toisia hieman paremmalta, ja eukko, joka juuri lakaisi sen kynnystä, oli jonkun verran siistimpi naapureitaan. Hänelle teki Tressilian tuon usein toistetun kysymyksensä, että oliko seppää lähitienoilla tai paikkaa, missä hän voisi saada hevoselleen ruokaa? Eukko katsahti häntä omituisesti kasvoihin, vastatessaan: »Jotta seppääkö! Kyllä aina, kyllä täällä seppä on — mitä Sinä sepällä, nuori mies?»
»Kengittämään hevostani, eukkoseni», virkkoi Tressilian; »näettehän, että se on pudottanut kengän tuosta etujalastaan.»