»Mestari Lupanen!» kiljaisi eukko, suoranaisesti hänelle vastaamatta — »mestari Herasmus Lupanen, tulkaapas haastamaan tälle nuorukaiselle, olkaa niin hyvä.»
»Favete linguis», vastasi ääni sisältä; »en voi nyt tulla, Sludge-mummoseni, koska parhaillaan pureskelen aamututkimusteni maukkainta suupalaa.»
»Ei, mutta tulkaa nyt sentään, mestari Lupanen, tulkaa. — Täällä tuo mies tarvitsisi seppä Waylandia, enkä minä lähde sille tietä pirun tykö neuvomaan — sen hevosen jalasta putosi kenkä.»
»Quid mihi cum caballo?» vastasi oppinut mies sisältä; »minun tietääkseni on koko kihlakunnassa vain yksi ainoa viisas mies, ja nyt ei enään osata hevostakaan kengittää ilman häntä!»
Ja esiin astui kunnon koulumestari, sillä sellaiseksi ilmaisi hänet pukunsa. Hän oli pitkä, laiha, laahustava, kumaraselkäinen äijänkähnys, jonka päätä peitti ohut, musta, hieman jo harmaaseen vivahtava tukka. Hänen kasvoillaan asui se totunnaisen mahtipontisuuden ilme, jonka, niin otaksuisin, Dionysius vei valta-istuimelta koulumestarin tuoliin ja jätti perinnöksi kaikille virkaveljilleen. Hänen pitkää, mustaa, kankeata takkiaan piteli uumenien kohdalta vyö, johon tikarin tai miekan asemesta oli pistetty valtava nahkainen kynä- ja mustesäiliö. Toisella puolella törrötti hänen patukkansa kuten ilveilijän puumiekka, ja kädessään oli hänellä yhä vielä se repaleinen kirja, jota hän oli äsken uutterasti tutkinut.
Nähdessään Tressilianin, jonka ulkonäköä hän kykeni paremmin arvostelemaan kuin maalaiset yleensä, otti koulumestari lakin päästään ja puhutteli häntä seuraavin sanoin: »Salve, domine. Intelligisne linguam Latinam?»
Tressilian pani liikkeelle kaiken oppineisuutensa vastatakseen: »Linguae Latinae haud penitus ignarus, venia tua, domine eruditissime, vernaculam libentius loquor.»
Tämä latinankielinen vastaus teki koulumestariin saman vaikutuksen kuin vapaamuurarin salamerkin sanotaan tekevän savilusikan veljeksiin. Hän tunsi heti tavatonta mielenkiintoa oppinutta matkustajaa kohtaan, kuunteli arvokkaana tämän kertomusta väsyneestä hevosesta ja pudonneesta kengästä, ja vastasi sitten juhlallisesti: »Saattaapa näyttää hyvin yksinkertaiselta asialta, sangen kunnioitettava herra, vastata Teille, että täällä asuu lyhyen peninkulman päässä näistä tugurioista, paras faber ferrarius, taitavin kenkämestari, mikä ikinä naulasi raudan hevosen jalkaan. Jos minä sen nyt noin vain sanoisin, niin takaanpa, että Te olisitte mielestänne compos voti, taikka, kuten yhteinen kansa sen kääntää, onnen potkaisema mies.»
»Saisin minä ainakin», virkkoi Tressilian, »suoran vastauksen suoraan kysymykseen, mikä näyttää olevan sangen vaikeata näillä seuduin.»
»Jos neuvoisi elävälle ihmiselle tietä seppä Waylandin luo», tiesi eukko, »olisi se ihan samaa kuin lähettäisi syntisen sielun pahan vihollisemme kynsiin.»