»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.
»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi meidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä oli.»
»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli reipas veitikka — kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski silmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»
»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään on sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen hyvää päivää.»
»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti vieras.
»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan nuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa katsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään tulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin lusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa neljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa, erehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta, olisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa avaimet paholaisen huostaan.»
»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi», jatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen kuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä linnoitusta Maestrichtin lähellä?»
»Surulliseksiko! — sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan voisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole joutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan — minä epäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa hänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni — (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) — rauha hänen tomullensa!»
»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei sisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein tai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä, josta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»
»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että meidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska hän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»