»En vielä», vastasi Tressilian lujasti, ja voittaen hetkellisen epävarmuutensa laskeutui hän ahtaaseen porraskäytävään, johon ovi johti, ja häntä seurasi Dickie Sludge, joka sulki laskuluukun perästään ja esti siten pienimmänkin valonkajastuksen tunkeutumasta sisään. Portaita riitti kuitenkin vain muutamia askeleita, ja niin tultiin lyhyeen, vaakasuoraan käytävään, jonka päässä tuikutti kolkonpunainen tuli. Saavuttuaan tähän kohtaan, paljastettu miekka yhä kädessään, huomasi Tressilian, että käännös vasempaan johti hänet ja aivan hänen kintereillään kulkevan Dickien pieneen nelikulmaiseen holviin; sen nurkkaan kyhätyssä ahjossa hehkui hiiliä, joista tupruava savu täytti huoneen vastenmielisellä katkulla, mikä olisi ollut aivan tukahuttava, ellei paja olisi jonkun salaisen aukon kautta ollut yhteydessä ulkoilman kanssa. Punaisina hehkuvista sysistä ja rautavitjoissa riippuvasta lampusta leviävä valo näytti, paitsi alasinta, palkeita, pihtejä, vasaroita, useita valmiita hevosenkenkiä ja muita kenkäraution toimeen kuuluvia kapineita, myöskin tuli-astioita, lasikulhoja, sulatuskauhoja, tislaimia ja muita kullantekijän työkaluja. Sepän outo ulkomuoto ja pojan rumat, kummalliset kasvot, nähtyinä savuavien hiilien ja viimeisiään lepattavan lampun hämärässä, kaameassa valossa, sopivat erinomaisen hyvin tähän salaperäiseen ympäristöön, ja olisi moinen näky näinä taika-uskon aikoina pannut monen miehen rohkeuden kovalle koetukselle.
Mutta luonto oli lahjoittanut Tressilianille lujat hermot, ja hänen jo alkuaankin hyvää kasvatustaan olivat uutterat opinnot parantaneet siihen määrään, ett'ei mikään taika-uskoinen pelko päässyt tunkeutumaan hänen mieleensä; ja ympärilleen katsahdettuaan kysyi hän uudestaan käsityöläiseltä, kuka tämä oli ja miten hän osasi puhutella häntä hänen oikealla nimellään.
»Teidän Korkeutenne muistanee», vastasi seppä, »että noin kolmisen vuotta sitten, Lucianpäivän aattona, muuan vaelteleva silmänkääntäjä tuli erääseen devonshireläiseen linnaan ja että hän siellä esitti taitoaan eräälle korkeasti kunnioitettavalle ritarille ja kauniille seurueelle. — Minä näen Teidän Korkeutenne kasvoista, niin pimeä kuin täällä onkin, ett'ei muistini ole minua pettänyt.»
»Olet kertonut tarpeeksi», virkkoi Tressilian, kääntyen poispäin, ikäänkuin salatakseen puhujalta niitä tuskallisia muistoja, jotka tämän sanat olivat tietämättään, tahtomattaan hänessä herättäneet.
»Silmänkääntäjä», jatkoi seppä, »näytteli osansa niin hyvin, että seurueen sivistymättömät maalaiset ja maalaisten tapaiset pikkuherratkin pitivät hänen taitoaan vähintäin noituutena; mutta joukossa oli myös muuan noin viidentoistavuotias neitonen — suloisin olento, mitä olen koskaan nähnyt — jonka ruusuiset posket kalpenivat ja kirkkaat silmät himmenivät minun esittämistäni ihmeistä.»
»Vaiti, minä käsken, vaiti!» pyysi Tressilian.
»Minä en tahdo suinkaan loukata Teidän Korkeuttanne», jatkoi mies; »mutta minulla on syytä muistaa, että Te, tuon nuoren tytön pelkoa vaimentaaksenne, suvaitsitte alentua selvittämään tapaa, millä nämä kummalliset temput suoritettiin ja saattamaan tuon ilveilijäparan häpeään paljastamalla hänen taitonsa salaisuudet yhtä kätevästi kuin olisitte Te ollut hänen ammattiveljiään. — Hän olikin, se myönnettäköön, niin ihana neitonen, että häneltä hymyä houkutellakseen olisi kuka mies tahansa —»
»Ei sanaakaan enää hänestä, minä neuvon Sinua!» huudahti Tressilian; »minä muistan hyvin sen illan — se oli yksi elämäni harvoja onnellisia iltoja.»
»Hän on siis tiessään», virkkoi seppä, omalla tavallaan selittäen sen huokauksen, jonka Tressilian päästi viimeisiä sanoja lausuessaan. — »Hän on siis tiessään, tuo nuori, kaunis, rakastettu olento! — Pyydän, suokaa anteeksi, kunnioitettava herra — minun olisi pitänyt takoa toista rautaa — huomaanpa varomattomasti iskeneeni naulan lihaan.»
Näihin sanoihin liittyi jonkunlaista luonnollista, suorasukaista sääliä, ja se suostutti Tressilianin hieman suosiollisemmaksi tuolle köyhälle käsityöläiselle, jota hän aikaisemmin oli ollut taipuvainen tuomitsemaan hyvinkin ankarasti. Sillä mikäänhän ei niin pian lauhduta onnetonta, kuin todellinen tai näennäinen osanotto hänen suruihinsa.