»Minun tietääkseni», jatkoi Tressilian puhetta hetkisen vaijettuaan, »olit Sinä niihin aikoihin iloinen veitikka, joka osasit hauskutella iltaseuruetta laululla ja jutuilla ja kolmikielisen viulun vingutuksella yhtä hyvin kuin taitotempuillasikin — mitenkä tapaan minä Sinut nyt ahkerana käsityöläisenä harjoittamasta ammattiasi näin kolkossa asunnossa ja niin eriskummallisissa olosuhteissa?»
»Tarinani ei ole pitkä», vastasi seppä; »mutta Teidän Korkeutenne on sentään parempi kuunnella sitä istualtaan kuin seisaaltaan!» Näin sanoen toi hän tulen ääreen kolmijalkaisen tuolin, varaten toisen itselleen, kun taas Dickie Sludge eli Flibbertigibbet, kuten seppä poikaa nimitti, siirsi jakkaransa aivan hänen jalkojensa juureen ja tuijotti häneen niin väkevän uteliaisuuden valtaamana, että hänen ahjotulen valaisemat kasvonsa näyttivät aivan vääntyneiltä. — »Sinäkin», virkkoi seppä hänelle, »saat nyt, kuten hyvin ansaitsetkin, kuulla elämäni lyhyen tarinan, ja yhtä hyväpä on se Sinulle tosiaan kertoakin kuin jättää se Sinun itsesi nuuskittavaksi, sillä luonto ei ole ikinä sijoittanut terävämpää älyä kehnompaan kuoreen. — No niin, herra, jos halpa tarinani voi Teitä huvittaa, on se käskettävissänne. — Mutta ettekö tahtoisi viinasiemausta? Saatanpa vakuuttaa Teille, että minulla tässä kurjassa komerossakin on sitä hieman varastossa.»
»Älä nyt siitä haastele», vastasi Tressilian, »vaan käy tarinaasi, sillä minulla ei ole tässä liikoja aikoja.»
»Teillä ei tule olemaan mitään syytä katua viipymistänne», virkkoi seppä, »sillä hevosenne ennättää tällä välin päästä paremman muonan makuun kuin aamulla, jotta se sitten taas jaksaa joutuisammin katkaista taivalta.»
Näin puhein lähti kenkämestari holvista, palaten muutamien minuuttien kuluttua takaisin. — Mutta tähän me pysähdymme, siirtääksemme hänen kertomuksensa alun toiseen lukuun.
XI Luku.
Herrani se osaa senkin tempun,
(Koko taitoaan en kerro, nääs kun
Yksissä me teimme kujeitamme)
Että maantien, jota ratsastamme,
Tästä hamaan Canterburyyn asti
Kääntää nurin aika taitavasti,
Vielä kultiin, hopeihin sen peittäin.
Tuomioherran palvelijan esipuhe — Canterburyn Tarinoita.
Seppä aloitti kertomuksensa seuraavin sanoin: — »Minut kasvatettiin rautioksi, ja minä taisinkin työni yhtä hyvin kuin kuka tahansa mustasorminen, nahkaverhoinen, nokinaamainen tämän jalon ammatin harjoittaja. Mutta minä väsyin soittelemaan vasarasäveleitä rauta-alasimella, ja minä läksin maailmalle, missä minä tutustuin erääseen kuuluisaan silmänkääntäjään, jonka sormet olivat käyneet liian kankeiksi temppuihin ja joka halusi oppilasta avukseen tämän jalon salataiteen harjoittamiseen. Minä palvelin häntä kuusi vuotta, kunnes tulin vuorostani mestariksi — ja minä vetoan Teidän Korkeuteenne, jonka arvostelusta ei käy väitteleminen, enkö ollut oppinut suorittamaan kujeitani ja koukkujani verrattain hyvin?»
»Erinomaisen hyvin», vastasi Tressilian; »mutta koetahan kertoa lyhyesti.»