»Eipä tosiaankaan, eukkoseni», vastasi kaurapurnun mies; »ja koska ne veitikat eivät enää taida Sinuakaan peukaloida, kuten ehkä nuorempana ollessasi, niin teemme luullakseni viisaimmin mekin jättäessämme Sinut Herran rauhaan.»
Tämä pureva sukkeluus saattoi Crank-eukon virittämään kitansa ja kestitsemään Jussi tallirenkiä kauhealla sadattelutulvalla, jonka turvin Tressilian ja hänen seuralaisensa pakenivat taloon.
Tuskin olivat he astuneet yksityiseen huoneeseensa, jonne ukko Kurki itse oli suvainnut johtaa heidät ja lähettäneet tuon arvoisan, palvelusintoisen isännän hakemaan viiniä ja ruokaa, kun seppä Wayland alkoi purkaa itsetyytyväisyyttään.
»Näettekös nyt, herra», sanoi hän Tressilianille, »ett'en minä laskenut loruja vakuuttaessani Teille, että minä tosiaankin täydelleen tunsin hevospuoskarin, tai kuten ranskalaiset kunnioittavammin nimittävät meitä, hevostenhoitajan, tärkeän taidon. Tuollaiset tallirengit, jotka lopultakin ovat parhaita tuomareita tällaisissa tapauksissa, tietävät kyllä, sopiiko heidän luottaa minun lääkkeisiini. Minä otan Teidät todistajakseni, kunnioitettava herra Tressilian, ett'ei mikään muu kuin parjauksen ääni ja ilkeän väkivallan käsi ajanut minua paikalta, missä minun toimintani oli yhtä hyödyllistä kuin kunniakastakin.»
»Minä rupean todistajaksesi, ystäväni, mutta säästäppäs puheesi turvallisempaan tilaisuuteen», vastasi Tressilian, »ell'et tosiaankin pidä maineellesi erikoisen tärkeänä viimeisen asuntosi tavoin tulenleimauksen saattamana nousta ylä-ilmoihin. Sillä näethän, että parhaat ystäväsikin pitävät Sinua suoraan noitana.»
»Taivas niille anteeksi antakoon», virkkoi seppä, »jotka sekoittavat opitun taidon jumalattomiin taikatemppuihin! Minä olen varma siitä, että mies voi olla yhtä taitava, ehkä taitavampikin kuin paraskin lääkäri, joka on ikinä hevosia käsitellyt, olematta kuitenkaan sen kummallisempi kuin muutkaan ihmiset ja olematta ainakaan mikään noita.»
»Jumala varjelkoon, jos asia muutoin olisi!» sanoi Tressilian. »Mutta oleppas nyt toistaiseksi hiljaa, sillä tuolla tulee isäntä, perässään palvelija, joka ei juuri näytä komeimmalta.»
Kaikki ihmiset majatalossa, emäntä Kurkikin niihin luettuna, olivat tosiaankin saaneet niin paljon touhua ja ajattelemista seppä Waylandista kuulemastaan jutusta ja sen yhä uudistuvista, mitä erilaisimmista ja mitä ihmeellisimmistä toisinnoista, joita saapui joka taholta, ett'ei isäntä, niin hartaasti kuin hän halusikin olla vieraidensa mieliksi, ollut koko talonväestä saanut muita avukseen kuin pienen, noin kaksitoistavuotiaan, Simson-nimisen pojan, viinuri-oppilaan.
»Toivoisinpa», sanoi hän viipymistään puolustellen vierailleen, laskien pöydälle viini-astian ja puhuen jotakin ruuan pikaisesta valmistumisesta, — »toivoisinpa, että piru olisi vienyt mennessään eukkoni ja koko taloni väen eikä tätä seppä Waylandia, joka, sen rohkenen sanoa kaikesta siitä päättäen, mitä hänen töistään on kuulunut, ansaitsi paljoa vähemmin tämän kunnian saatanan puolelta.»
»Minä olen aivan samaa mieltä, kunnon mies», vastasi seppä Wayland; »ja tahdonpa sille puheelle tyhjentää maljan kanssanne.»