»Ei sen takia, että minä mitenkään tahtoisin ruveta puolustamaan ihmisiä, jotka viitsivät ruveta pirun toimihin», virkkoi isäntä, kulautettuaan Waylandille vastatakseen aimo siemauksen mesiviiniä kurkkuunsa, »mutta sen minä vain sanon — oletteko koskaan maistaneet parempaa mesiviiniä, hyvät herrat? — sen minä vaan sanon, että parempi on sentään miehen joutua tekemisiin vaikkapa kokonaisen tusinan kanssa sellaisia pettureita ja roistoja kuin se seppä Waylandkin oli kuin sellaisen lihaksitulleen paholaisen kanssa, joka valtaa talot ja tavarat, sängyt ja särpimet.»
Miesparan yksityiskohtaisemmat valittelut keskeytti tässä hänen aviopuolisonsa keittiöstä kiljuva kimakka ääni, ja anteeksi pyydellen lunkutti isäntä sitä kohden. Tuskin oli hän poistunut, kun seppä Wayland alkoi kielen pilkallisimmilla sanoilla esittää, kuinka rajattomasti hän halveksi tuollaista kurjaa tolvanaa, joka pistää päänsä akkansa esiliinan alle, samalla viittaillen siihen suuntaan, että ell'eivät heidän hevosensa nyt välttämättä tarvitsisi lepoa ja ruokaa, hän neuvoisi kunnioitettavaa isäntäänsä Tressiliania jatkamaan ennemmin matkaa taipaleen kauvemmas kuin maksamaan laskua moiselle raukkamaiselle, onnahtelevalle ämmälaurille kuin tuo Kurki-retkale oli.
Suuren, oivallisilla lehmänsorkilla ja sianlihalla täytetyn kulhon saapuminen tyynnytti johonkin määrin taitoniekan mielenkuohua, mikä sitten kokonaan katosi, kun oli näkyviin saatu erinomainen kukonpaisti, joka oli laitettu niin herkullisesti, että rasva Waylandin vertauksen mukaan kellui sen pinnalla kuin toukokuinen kaste liljan lehdillä; ja sekä ukko Kurki että hänen kelpo eukkonsa muuttuivat hänen silmissään sangen hommaavaisiksi, kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi.
Sen ajan tavan mukaan istuivat herra ja palvelija samassa pöydässä, ja surukseen pani jälkimäinen merkille, kuinka vähän Tressilian kiinnitti huomiotansa ateriaan. Hän muisti tosin sen tuskan, minkä hän oli isännälleen tuottanut mainitsemalla neitoa, jonka seurassa hän oli Tressilianin ensiksi nähnyt, mutta peljäten ryhtyä koskettelemaan niin arkaluontoista asiaa, katsoi hän parhaaksi lukea hänen huonon ruokahalunsa toisen seikan syyksi.
»Nämä laitokset ovat ehkä liian karkeita Teidän Korkeudellenne», sanoi Wayland kukon koipien kadotessa näkymättömiin hänen ponnistelujensa tieltä; »mutta olisittepa Te oljennellut niin kauvan kuin minä siinä kurjassa komerossa, jonka Flibbertigibbet on nyt lähettänyt ylempiin ilmakerroksiin, luolassa, missä minä tuskin uskalsin ruokaani keittää, jott'ei savu näkyisi ulos, niin luulisinpa Teidän nyt pitävän tätä ihanaa kukonpaistia parempana herkkuna.»
»Jos se Sinulle maistuu, ystäväni», vastasi Tressilian, »niin sitä parempi. Mutta pidähän sentään kiirettä aterioimisellasi, jos voit, sillä tämä paikka ei ole sinulle oikein turvallinen, ja minun asiani käskevät jo matkaan.»
Suoden siis hevosilleen vain niin paljon lepoa kuin ne välttämättä tarvitsivat, jatkoivat he kulkuansa hyvää vauhtia Bradfordiin asti, mihin he yöpyivät.
Seuraavana aamuna olivat he jo varhain satulassa. Ja jott'emme väsyttäisi lukijaa tarpeettomilla yksityisseikoilla, sanomme vain lyhyesti heidän ilman enempiä seikkailuja kulkeneen Wiltshiren ja Somersetin kreivikuntain läpi ja kolmantena päivänä sen jälkeen kun Tressillian oli lähtenyt Cumnorista, siinä puolipäivän maissa, saapuneen ritari Hugh Robsartin asuinpaikkaan, jota nimitettiin Lidcoten linnaksi ja joka sijaitsi aivan Devonshiren rajalla.
XII Luku.
Voi surkeaa! Talonne kauniin kukan
Linnain toisten iloiksi jo tuuli riisti.