Johanna Baillien Perhetarina.
Ladcoten vanha linna sijaitsi lähellä samannimistä kylää, aivan Exmoorin suuren, mahtavan metsän reunassa; tässä metsässä oli runsaasti riistaa ja muutamat vanhat, Robsartien perheelle kuuluvat oikeudet valmistivat ritari Hughille tilaisuuden harjoittaa siinä mielihuviaan, metsästystä. Vanha kartano oli matala, kunnianarvoisa rakennus, joka käsitti melkoisen alueen ja jota ympäröi syvä kaivanto. Pääkäytävää ja nostosiltaa suojeli kahdeksankulmainen, ammoin sitten rakennettu torni, jota peittivät niin paksulti seiniläs ja muut köynnöskasvit, että oli vaikeata eroittaa, mistä aineista se oli tehty. Tämän tornin kutakin kulmaa koristivat taas pienet harjatornit, mitkä oikullisesti vaihtelivat muotoaan ja kokoaan ja mitkä sentähden suuresti poikkesivat niistä yksitoikkoisista kivisistä pippurirasioista, joita uudemmassa goottilaisessa rakennustaiteessa käytetään samaan tarkoitukseen. Yksi näistä pikku torneista oli nelikulmainen ja toimi kellohuoneena. Mutta kello seisoi nyt, erinomaisen masentava seikka Tressilianille, koska tuolla vanhalla hyvällä ritarilla oli muiden viattomien erikoisuuksiensa ohella myöskin ollut aina tapana pitää hermostuneen tarkkaa huolta ajan täsmällisestä mittaamisesta, mikä omituisuus on hyvin tavallinen niille, joilla on runsaasti sitä tavaraa tuhlattavana ja jotka tuntevat raskaana sen painon hartioillaan — aivan niin kuin näemme kauppiaiden huvikseen ottavan tarkan selon varastostaan juuri silloin, kun kysyntä on pienin.
Vanhan linnakartanon pihalle vei holvitie ylempänä mainitun tornin alatse, mutta nostosilta oli laskettu ja toinen rautanauloilla vahvistetun oven puoliskoista oli jätetty huolettomasti auki. Tressilian ratsasti kiireesti vipusillan yli, saapui pihaan ja alkoi äänekkäästi huutaa palvelijoita heidän nimiltään. Jonkun aikaa vastasi hänelle vain koirain haukunta ja ulvominen, sillä niiden tarha oli vain vähän matkan päässä linnasta, ja sitäkin ympäröi sama kaivanto. Vihdoin ilmestyi näyttämölle Wiljami Badger, ritarin vanha, suosittu seuralainen, joka hoiti sekä kamaripalvelijan että metsästysjohtajan toimia. Tämä voimakas, ahavanpurema erämies osoitti suuren ilon merkkejä Tressilianin tunnettuaan.
»Jumala Teitä siunatkoon», huudahti hän, »herra Edmund, oletteko siinä itse luinenne ja lihoinenne? — Te kai voitte hieman virkistää ritari Hughia, sillä minä, kappalainen ja mestari Mumblazen emme enään osaa tehdä hänelle kerrassaan mitään.»
»Onko herra Hugh sitten nyt huonompana kuin lähtiessäni, Wiljami?» kysyi Tressilian.
»Ei ruumiillisesti — jaksaapa hän jo paljoa paremminkin», vastasi palvelija; »mutta hän on aivan kuin suunnilta pois — hän syö ja juo kuten tavallisestikin — mutta ei nuku, taikka oikeammin, ei valvo, vaan on koko ajan jonkunlaisessa nukkumisen ja valvomisen välisessä hämäryydentilassa. Rouva Swineford väitti sen olevan yhtä lajia halvausta. — Ei, ei, rouva, sanoin minä, sydämestä se tulee, sydämestä se tulee.»
»Ettekö ole voineet saada häntä innostumaan entisiin puuhiinsa?» virkkoi Tressilian.
»Hän on kokonaan luopunut mielihommistaan», vastasi Wiljami Badger; »hän ei ole koskenutkaan lautapeliinsä eikä työntösauvoihinsa — eikä hän ole kertaakaan vilkaissut siihen suureen haukkametsästyskirjaan mestari Mumblazenin kanssa. Minä päästin kellonkin seisahtumaan, ajatellen, että sen lyöntien lakkaaminen häneen jotenkin koskisi, sillä tiedättehän, herra Edmund, miten omituinen hän oli siinä ajan laskemisessaan; mutta hän ei virkkanut koko asiasta sanaakaan, niin että kyllä kai minun pitää panna se vanha laitos naksuttelemaan jälleen. Rohkeninpa polkaista Bungaytakin hännälle, ja tiedättehän Te, millainen myräkkä siitä olisi ennen noussut — mutta nyt hän välitti yhtä vähän tuon koiraparan ulinasta kuin kissapöllön kirkumisesta savupiipussa — niin että minä en ymmärrä siitä enää kerrassaan mitään.»
»Saat kertoa minulle loput talon seinien sisällä, Wiljami. — Sillä välin vie tämä mies ruokahuoneeseen ja toimita hänelle hyvä kohtelu. — Hän on tietomiehiä.»
»Valkoisen vai mustanko tiedon miehiä, vähät minä siitä», virkkoi Wiljami Badger, »kunhan hänen tietonsa vain auttaisi meitä. — Hei, Tom kellarimestari, pidäppäs huolta tästä tietomiehestä — ja katso, ett'ei hän puhalla Sinulta lusikoitasi, ukkoseni», lisäsi hän kuiskaten kellarimestarille, joka ilmestyi erääseen ala-akkunaan, »olenpa nähnyt ennenkin noin rehellisen näköisiä veitikoita, jotka taisivat senkin tempun.»