Sitten johti hän Tressilianin alakerroksen vastaanottohuoneeseen ja meni tämän pyynnöstä katsomaan millaisessa tilassa hänen isäntänsä nyt oli, jott'ei hänen rakastetun holhokkinsa ja aijotun vävynsä äkillinen palaaminen vaikuttaisi häneen liian ankarasti. Hän tuli pian takaisin ja sanoi, että ritari Hugh oli vaipunut unenhorroksiin nojatuoliinsa, mutta että mestari Mumblazen heti ilmoittaisi herra Tressilianille, kun hän olisi herännyt.
»Mutta toinen kysymys on, tunteeko hän enää Teitä», lisäsi erämies, »sillä hän on unohtanut kaikkien metsästyskoiriensakin nimet. Viikko sitten luulin jo hänen kääntyvän parempaan päin: — 'Satuloi huomenna vanha Raudikkoni', sanoi hän äkkiä, otettuaan tavallisen uniryyppynsä suuresta hopeamaljasta, 'ja vie koirat Hazelhurstin kukkulalle päin.' Iloisia siinä kaikki oltiin, ja uloskin hänet saatiin aamulla, ja hän ratsasti ajopaikkaa kohti kuten tavallisestikin, puhumatta sanaakaan muuta kuin että tuuli kävi etelästä ja että vainu pysyisi. Mutta ennen kuin me olimme päästäneet koirat irtikään, alkoi hän tuijotella ympärilleen kuten äkkiä unesta heränneenä — käänsi hevosensa ympäri ja palasi linnaan takaisin, ja jätti meidät metsästelemään yksiksemme, miten halutti ja jos halutti.»
»Kerrotpa raskaita uutisia, Wiljami», vastasi Tressilian; »vain Jumala voi meitä auttaa — ihmiset eivät voi tässä mitään.»
»Eikä Teilläkään taida olla tietoja neiti Amysta? — Mutta mitäpä kysyisin — kasvojenne ilmehän jo minulle kaikki sanoo. Aina minä toivoin, että jos joku hänestä voisi tai tahtoisi saada selvää, niin juuri Te. Kaikki on nyt siis lopussa ja hukassa. Mutta jos minä ikinä saan sen Varneyn ampumamatkalle, lähetän minä siihen konnaan väkänuolen; ja sen minä vannon suolan ja leivän kautta.»
Hänen vielä puhuessaan avautui ovi ja mestari Mumblazen astui huoneeseen; hän oli kuihtunut, laiha, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka poski oli kuin talvi-omena ja jonka harmaata tukkaa peitti osaksi korkea, kartiomainen hattu; tämä hattu muistutti muodoltaan suuresti niitä mansikkavasuja, joita Lontoon hedelmäkauppiaat asettavat akkunoihinsa. Hän oli liian aaterikas mies tuhlatakseen sanoja niin turhaan toimitukseen kuin tervehdykseen; niinpä hän, otettuaan Tressilianin vastaan pään nyökähdyksellä ja käden puristuksella, viittasi häntä seuraamaan mukana herra Hughin suureen huoneeseen, missä se kunnon ritari tavallisesti asui. Wiljami Badger liittyi seuraan käskemättä, hartaasti haluten nähdä, herättäisikö Tressilianin tulo hänen isäntänsä unteluuden tilastaan.
Pitkässä, matalassa salissa, jonka seiniä runsaasti kuristivat erämiehen aseet ja metsänkävijän voittomerkit, istui mahtavan kivitakan ääressä, minkä otsalla riippui miekka ja hoidon puutteesta himmentynyt rautapuku, Lidcoten ritari Hugh Robsart, verrattain lihava mies, jonka ruumiin avartuminen oli saatu pysymään kohtuullisissa rajoissa vain alituisen, ankaran liikunnon avulla. Tressilianista näytti unitauti, jota hänen vanha ystävänsä ilmeisesti poti, niiden muutamien viikkojen aikana, jotka hän oli ollut matkalla, enentäneen hänen lihavuuttaan; ainakin oli se huomattavasti himmentänyt hänen silmiensä eloisaa katsetta, joka heidän sisään astuessaan ensiksi hitaasti seurasi mestari Mumblazenia suuren tammipöydän luo, millä näkyi avattuna mahtava kirja, ja pysähtyi sitten ikäänkuin epätietoisena muukalaiseen, joka oli tullut hänen kanssaan huoneeseen. Kappalainen, harmaahapsinen pappismies, joka oli kuningatar Marian aikoina saanut kärsiä uskonsa takia, istui kirja kädessään toisessa huoneen nurkkauksessa. Hänkin tervehti surumielisesti Tressiliania ja laski kirjansa syrjään tarkatakseen vaikutusta, minkä hänen ilmestymisensä tekisi murtuneeseen vanhukseen.
Kun Tressilian silmät kyynelissä läheni ja läheni kihlatun morsiamensa isää, näytti ritari Hughin tajunta palaavan. Hän huokasi raskaasti ikäänkuin tainnostilasta heräjävä, kevyt värähdys kävi hänen kasvojensa yli, hän avasi sanaakaan sanomatta sylinsä ja Tressilianin heittäydyttyä siihen puristi häntä lujasti rintaansa vasten.
»Minulla on siis vielä jotakin, jonka puolesta elää», olivat hänen ensimäiset sanansa; ja puhuessaan purki hän tunteitaan rajuun itkuun, kyynelten ajaessa toisiaan hänen ahavoituneita poskiaan ja pitkää valkoista partaansa alas.
»Enpä luullut koskaan tarvitsevani kiittää Jumalaa, nähdessäni isäntäni itkevän», sanoi Wiljami Badger; »mutta nyt minä kiitän, vaikka olen vähällä yhtyä itkuun.»
»Minä en halua kysellä Sinulta mitään», virkkoi vanha ritari; »en mitään — en kerrassaan mitään, Edmund — Sinä et ole löytänyt häntä tai löytänyt hänet sellaisessa tilassa, että hänen olisi ollut parempi pysyä kadoksissa.»