Tressilian ei kyennyt vastaamaan muutoin kuin peittämällä kaksin käsin kasvonsa.
»Se riittää, se riittää. Mutta älä Sinä häntä itke, Edmund. Minulla on syytä itkeä, koska hän oli tyttäreni, — Sinulla on syytä iloita, ett'ei hän tullut vaimoksesi. — Suuri Jumala! Sinä tunnet paraiten, mikä on meidän hyväksemme. — Joka-iltaisena rukouksenani oli, että minun sallittaisiin nähdä Amy ja Edmund avioliitossa — jos se olisi täyttynyt, olisi nyt kirpeys liittynyt katkeruuteen.»
»Rauhoittukaa, ystäväni», sanoi kappalainen ritari Hughille, »kaikkien meidän toivojemme ja kaiken meidän hellän kiintymyksemme tytär ei voi olla sellainen kurja olento, joksi Te tahdotte hänet esittää.»
»Oi, ei», vastasi ritari Hugh kärsimättömästi, »tein väärin käyttäessäni niin suoraa puhetta siitä häpeällisestä tilasta, mihin hän on joutunut — varmaankin on sille keksitty joku uusi hovinimitys. Onhan vanhan devonshireläisen maanmoukan tyttärelle kunniaa kylliksi, kun pääsee korean hovikon hentuksi — ja vielä Varneyn — Varneyn, jonka iso-isää isäni auttoi, kun hänen onnensa murtui, siellä — taistelussa — siellä — taistelussa — missä Rikhard kaatui — ei tule mieleeni! — eikä kukaan teistä edes auta minua —.»
»Bosworthin taistelussa», virkkoi mestari Mumblazen, »jossa ottelivat Rikhard Crookback ja Henrik Tudor, nykyisen kuningattaren iso-isä, Primo Henrici Septimi, ja vuonna tuhatneljäsataa ja kahdeksankymmentäviisi, post Christum natum.»
»Niin, aivan niin», sanoi vanha ritari, »jokainen lapsikin sen tietää. — Mutta minun pääparkani unohtaa kaiken, mitä sen tulisi muistaa, ja muistaa vain sen, minkä se kaikkein kernaimmin tahtoisi unohtaa. Järkeni on ollut melkein koko sen ajan sekaannuksissa, Tressilian, minkä Sinä viivyit poissa, ja vielä nytkin ajaa se vääriä jälkiä.»
»Teidän Korkeutenne», neuvoi kunnon kappalainen, »tekisi paraiten vetäytyessään huoneeseensa ja koettaessaan nukkua hetkisen — lääkäri jätti viihdyttävää juomaa — ja meidän Suuri Lääkärimme on käskenyt meidän käyttää maallisia apukeinoja vahvistuaksemme kestämään niitä koettelemuksia, joita Hän meille lähettää.»
»Oikein, oikein, vanha ystäväni», vastasi ritari Hugh, »ja me tahdomme kestää koettelemuksemme miehuullisesti. — Mehän olemme kadottaneet vain naisen. — Katsoppas, Tressilian», — hän veti povestaan pitkän, kiiltävän hiuskiehkuran — »katsoppas tätä kiharaa! — Minä kerron Sinulle, Edmund, että sinä iltana, jolloin hän katosi, sanoessaan minulle hyvää yötä kuten ennenkin, hän riippui kaulassani ja hyväili minua hellemmin kuin tavallisesti; ja minä, vanha hupsu, pidätin häntä tästä kiharasta, kunnes hän otti saksensa, leikkasi sen poikki ja jätti sen käteeni — siinä kaikki, mitä minä enää koskaan olin saava hänestä nähdä!»
Tressilian ei kyennyt vastaamaan, hyvin arvaten ne ristiriitaiset tunteet, jotka raivosivat tuon onnettoman karkulaisen rinnassa tällä kauhealla hetkellä. Kappalainen oli juuri avaamaisillaan suunsa, mutta ritari Hugh keskeytti hänet.
»Minä tiedän, mitä aijoitte sanoa, herra kappalainen — lopultakin oli se vain naisen hiuskihara — ja naisen kautta tulivat häpeä ja synti ja kuolema viattomaan maailmaan — ja oppinut mestari Mumblazenkin osaa sanoa syvällisen viisaita seikkoja heidän alemmuudestaan.»