»C'est l'homme», vastasi mestari Mumblazen, »qui se bast, et qui conseille.»
»Totta», virkkoi ritari Hugh, »ja sentähden tahdommekin käyttäytyä niinkuin tulee miesten, joissa on sekä voimaa että viisautta. — Tressilian, Sinä olet yhtä tervetullut kuin jos olisit tuonut parempiakin uutisia. Mutta olemmepa haastelleet liian kauvan kuivin suin. — Amy, täytäppäs malja Edmundille, ja minulle toinen.» — Sitten äkkiä muistaenkin käskevänsä henkilöä, joka ei voinut kuulla, pudisti hän päätänsä ja sanoi hengenmiehelle: »Tämä suru on sekaantuneessa mielessäni samaa kuin Lidcoten kirkko puistossamme: me saatamme hetkiseksi eksyä pensaikkoihin ja tiheikköihin, mutta jokaisen käytävän päästä näemme jälleen sen vanhan harmaan tornin ja esi-isieni haudan. Toivoisinpa saavani kulkea sitä tietä jo huomenna!»
Tressilian ja kappalainen pyytelivät yhdessä menehtynyttä vanhusta lähtemään levolle ja saivatkin vihdoin tahtonsa perille. Tressilian jäi hänen päänalusensa ääreen siksi kunnes näki hänen viimeinkin vaipuvan unenhorrokseen ja palasi sitten neuvottelemaan kappalaisen kanssa toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä näissä onnettomissa olosuhteissa.
He eivät voineet tästä keskustelusta sulkea mestari Mikael Mumblazenia, sitäkin vähemmän, kun, mitä toiveita he saattoivatkaan kiinnittää hänen älykkäisyyteensä, he tiesivät hänen olevan niin suuren vaiteliaisuuden ystävän, ett'ei ollut mitään pelättävää hänen osanotostaan neuvotteluihin. Hän oli vanha poikamies, hyvästä, mutta köyhästä perheestä, ja etäistä sukua Robsarteille, minkä heimolaisuuden johdosta Lidcoten linna oli viimeiset kaksikymmentä vuotta saanut nauttia hänen läsnäolonsa kunniaa. Hänen seuransa miellytti ritari Hughia, etenkin hänen syvän oppineisuutensa takia, joka, vaikka se käsittikin yksinomaan vaakuna- ja sukutiedon sekä niihin liittyvät historianpilkkeet, oli juuri omiansa viehättämään vanhaa kunnon ritaria; lisäksi oli hänestä mukavaa tavata aina rinnaltaan ystävä, jonka puoleen kääntyä, kun hänen oma muistonsa, kuten usein tapahtui, jätti hänet pulaan tai vei väärille poluille nimissä ja vuosiluvuissa, mitkä ja muut samanlaiset vajanaisuudet mestari Mikael Mumblazen korjasi lyhyesti, täsmällisesti ja hienotunteisesti. Ja olevaakin elämää koskevissa asioissa antoi hän usein arvoituksellisella vaakunakielellään neuvoja, joita hyvin sopi ottaa varteen, tai jotka, käyttääksemme Wiljami Badgerin puheentapaa, kävivät suoraan otuksen kimppuun sillä välin kun muut rähmästivät pensaikoissa.
»Meidän on ollut aivan onnetonta täällä sen kunnon ritarin takia, herra Edmund», virkkoi kappalainen. »En ole niin kovasti kärsinyt sen jälkeen kun minut reväistiin irti rakkaasta laumastani ja pakotettiin jättämään se paavilaissusien valtaan.»
»Se tapahtui in Tertio Mariae», tiesi mestari Mumblazen.
»Taivaan nimessä», jatkoi kappalainen, »kertokaa meille, oletteko käyttänyt aikaanne paremmin kuin me, ja oletteko saanut mitään tietoja siitä onnettomasta tytöstä, joka niin monta vuotta oltuaan tämän murheeseen sortuneen talon ainoana ilona, on nyt muuttunut meidän suurimmaksi onnettomuudeksemme? Oletteko edes saanut selville hänen olinpaikkaansa?»
»Olen», vastasi Tressilian. »Tiedättekö Cumnorin kartanoa Oxfordin lähellä?»
»Tiedän hyvinkin», sanoi hengenmies; »se kuului ennen Abingdonin munkeille.»
»Joiden vaakunan», ehätti mestari Mikael, »minä olen nähnyt suuren salin takan otsalla — leveä risti neljän jalattoman linnun keskellä.»