Hänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se huikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka jonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi maalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua vallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat haamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.
"Ellei naista olisi", virkahti Everard, "en noin hävytöntä röyhkeyttä sietäisi".
"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne", vastasi sama ääni. "Minä uhmaan teitä." "Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut kolmeen", uhkasi Everard, "ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne. Yksi — olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi — en ole milloinkaan tähdännyt harhaan — kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu. Lausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne. Olen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta — annan teille vielä toisen pakomahdollisuuden — yksi — kaksi — kolme!"
Everard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti käsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo vähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen ympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen. "Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta", hän ajatteli, "olisi luodin täytynyt lävistää hänet — mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa taistella yliluonnollisia olentoja vastaan".
Ahdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi voida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen kuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian liekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän katseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen jotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin vanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty koskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta halua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen ritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi muistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa, mutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli illalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen roihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan muotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta vapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä lapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti kohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka hän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat hänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain osoitetuilta muotokuvalle.
"Äitini esi-isän sielu", hän haastoi, "tapahtukoon näiden vanhojen suojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa, juonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä olen päättänyt poistua täältä huomenna".
"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni", virkkoi ääni hänen takanaan.
Hän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli jonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti käsiksi siihen.
"Sinä ainakin olet kouriin tuntuva", hän sanoi.
"Tuntuvako?" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi. "Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen vaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan pystyy tässä toinenkin."