"Minua ilahuttaa nähdä teidän majesteettinne noin hilpeällä tuulella uuvuttavan matkanne jälkeen."
"Uupumus ei merkinnyt mitään, mies", puheli Kaarlo; "sydämellinen vastaanotto ja hyvä ateria korvasi sen kaiken. Mutta kyllä he varmaan epäilivät tuoneesi mukanasi Badenochin metsiköistä suden eikä kaksijalkaista olentoa, jolla ei ollut tavallista tilavampaa kuolevaista säilypaikkaa ruokavaroille. Minua todella hävetti ruokahaluni, mutta tiedäthän, etten ollut vuorokauteen syönyt mitään muuta kuin raa'an munan, jonka minulle varastit vanhan vaimon kanakopista. Niin, minua punastutti esiintyä noin ahneena hienotapaisen ja kunnioitettavan isäsi nähden, ja toisena katselijanani tuo peräti sievä tyttö, sisaresi — vai serkkusiko hän on?" "Hän on sisareni", vastasi Albert Lee kuivakiskoisesti ja lisäsi samassa: "Teidän majesteettinne ruokahalu sopi kyllä mainiosti kehittymättömän pohjoismaalaisen nuorukaisen osaan. — Suvaitseeko teidän majesteettinne nyt vetäytyä levolle?"
"En vielä pariin minuuttiin", sanoi kuningas hievahtamattomana. "Katsos, mies, olenhan tuskin saanut kieltäni kirvoitetuksi tänään, ja pohjoismaalainen murrehonotus sekä lisäksi jokaisen sanan väsyttävä sovittelu näytellyn osan mukaiseksi — pentele, se on kuin kaleeriorjien marssimista mannermaalla neljänkolmatta naulan kuula kinttuihin kahlittuna — he kyllä laahaavat sitä perässään, vaan eivät pääse liikkumaan mukavasti. Ja oletpa muuten hidas lausumaan minulle hyvin ansaitsemiani kohteliaisuuksia näyttelemisestäni. Enkö esittänyt Louis Kerneguytä ihan paikalleen?"
"Jos teidän majesteettinne kysyy vakavaa mielipidettäni, niin saanen anteeksi, kun sanon puheenne olleen hiukan liian karkeata jalosukuiselle skotlantilaiselle nuorukaiselle ja käytöksenne olleen hieman liian moukkamaista. Arvelin myös — vaikken olekaan asiantuntija — että skotlantilaismurteenne ei kaikin paikoin kuulostanut luontevalta."
"Luontevaltako? No, sinua ei saa tyydytetyksi, Albert, Kas, kuka puhuisi luontevaa skotlantilaismurretta, jollen minä? Enkö minä ollut heidän kuninkaanansa kerrassaan kymmenen kuukauden aikana, ja jollen minä saanut tuntemusta heidän kielestään, niin mitäpä muutakaan siitä kunniasta sain? Eivätkö idänpuolelaiset ja eteläiset ja länsirannikkolaiset ja ylämaalaiset vaakkuneet, koikkuneet ja kirkuneet ympärilläni, kun kumeat kurkkuäänet, leveä honotus ja vihlovat kuikutukset vallitsivat seurassani vuorotellen? Hitto vieköön, mies, eivätkö minua ole heidän puhujansa huumanneet, senaattorinsa suostutelleet, kirkonmiehensä soimanneet? Enkö ole kyhjöttänyt kolmijalkaisella katumusjakkaralla, mies", — jälleen omaksuen pohjoismaalaisen murteensa, — "ja katsonut arvoisan pastori John Gillispien suomaksi armoksi, että minun sallittiin suorittaa rangaistukseni omassa yksityisessä kammiossani eikä seurakunnan edessä? Ja väitätkö minulle lopultakin, että minä en kykene puhumaan skotlantilaismurretta kyllin hyvin, harhaannuttaakseni oxfordilaista ritaria ja hänen perhettään?"
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa heti alussa sanoneeni, että minä en ole mikään skotlantilaismurteen tuntija."
"Loruja — se on pelkkää kateutta; juuri samaten väitit Nortonilla, että minä olin liian kohtelias ja hienotapainen nuoreksi paashiksi — nyt pidät minua liian raakamaisena."
"On olemassa keskitie, kunhan sen tapaisi", sanoi Albert puolustaen mielipidettään samaan tapaan, jolla kuningas häntä ahdisti. "Niinpä tänä aamuna te naisen puvussa ollessanne nostitte hameitanne hiukan säädyttömän korkealle, kun kahlasitte ensimäisen puron poikki. Mutta kun asian parantamiseksi sanoin sen teille, laahasitte seuraavassa purossa liepeitänne vedessä."
"Uh, lempo periköön naispukineet!" huudahti Kaarlo; "toivoakseni ei minulle enää koskaan käy se valeasu pakolliseksi. Ka, rumat kasvoinhan riittivät ainiaaksi toimittamaan pois muodista hameet, hilkut ja röijyt — koiratkin pakenivat tieltäni. Jos olisin kulkenut jonkun kylän kautta, missä olisi ollut viisikään mökkiä, olisi minut alistettu hukutuskokeeseen noita-akkana. Minä olin naisellisuuden häväistys. Nämä nahkaiset vaatekappaleet eivät ole uhkeinta lajia, mutta ne ovat propria quae maribus, ja peräti hyvilläni olen, kun pääsin jälleen niihin. Sanonpa sinulle myös, ystävä, että minä oikean vaatetukseni mukana omaksun jälleen kaikki miehiset etuoikeuteni, ja koska sanot olleeni tänä iltana liian karkea, niin käyttäydyn kuin hovimies mistress Alicen seurassa huomenna. Tutustuin häneen jo tavallaan, kun esiinnyin saman sukupuolen edustajana kuin hänkin, ja sain vainua muunkin everstin likeisyydestä kuin eversti Albert Leen."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa —" alotti Albert, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen oli vaikea tavata sanoja tunteittensa ikävän laadun ilmaisemiseksi. Ne eivät välttäneet Kaarlon huomiota, mutta tämä jatkoi arkailematta: "Ylpeilen näkeväni yhtä syvälle nuorten neitien sydämiin kuin useimmat ihmiset, vaikka Jumala tietää, että niitä eivät toisinaan pysty viisaimmatkaan meistä pohjaamaan. Mutta minä mainitsin sisarellesi povaajana esiintyessäni — yksinkertaisena mies-parkana ajatellen maalaistytölle mahdottomaksi uneksia muusta kuin veljestään, — että hän oli huolissaan eräästä everstistä. Olin osannut asiaan, vaan en henkilöön, sillä minä viittasin sinuun, Albert, ja arveluni mukaan oli hänen punehduksensa liian heleä veljen osalle. Hänpä kavahtikin seisaalle ja lennähti luotani kuin nahkasiipi. Voin suoda hänelle anteeksi, kun ajattelen, millaiselta näytin lähteen ääressä; olisin varmaankin huutanut tulta ja vitsakimppuja, jos olisin kohdannut itseni näköisen kuvatuksen. No, mitä sinä ajattelet, Albert, — kuka voi olla se eversti, joka on voitollisena kilpailijana sinulle sisaresi hellyydessä?"