"Ei, tohtori", hän sanoi, "jos heilutatte asettanne iskumiekan tavoin ja kohotatte sen päänne tasalle asti, niin lävistänpä teidät tuossa tuokiossa". Niin sanoen hän teki huotrassa olevalla miekallaan survaisun, ei ihan tohtorin ruumista kohti, mutta sille taholle. Muuttaen karttunsa suunnan lyömämiekan puolustusasennosta pistomiekan torjumisliikkeeksi Rochecliffe samassa iski kavalierin kädestä aseen sinkoamaan kymmenen kyynärän päähän vikkelänä kuin ystäväni Francalanza. Juuri silloin tulivat näkösälle molemmat päähenkilöt.
Everard huudahti heti vihaisesti Wildrakelle: "Tämäkö on sinun ystävyyttäsi? Taivaan nimessä, mitä varten tepastelet tuossa narrin nutussa ja kujeilet kuin houkkio?" arvoisan sekundanttinsa hiukan hölmistyneenä painaessa päänsä kumaraan kuin kepposesta kiinni joutunut poika, kunnes hiipi ottamaan heinikosta asettaan; sivuuttaessaan hän jo taas kurkoittikin kaulaansa näreikköä kohti, nähdäkseen vielä vilahduksen uteliaisuutensa piiloitetusta esineestä, jos mahdollista.
Kaarlo oli sillävälin vielä enemmän ihmeissään näkemästänsä ja huusi puolestaan: "Mitä! Tohtori Rochecliffe kirjaimellisesti innostuneena taistelevan kirkon jäseneksi ja kiistasilla kavalieri-ystäväni Wildraken kanssa? Saanko pyytää häntä kuitenkin vetäytymään syrjemmälle, koska eversti Everardilla ja minulla on yksityinen asia toimitettavana?"
Tohtori Rochecliffen lähtökohtana tässä tärkeässä tilanteessa oli ollut varustautua pyhän virkansa arvovallalla ja käyttää sellaista väliintulon sävyä, joka olisi voinut lannistaa hallitsijankin ja saada hänet tuntemaan, että hänen nuhtelijansa puhui korkeammalla valtuudella kuin omallaan. Mutta hänen oman mielenkuohunsa vastikään ilmennyt liiallisuus ja sen tuottama horjahdus maalliseen voimanäytteeseen olivat kovin epäsuotuisia sen ylemmyyden omaksumiseen, johon niin hillittömän mielen kuin Kaarlon — omapäisen prinssin ja oikukkaan sukkeluksen — saattoi toivoa ollenkaan alistuvan. Tohtori yritti kuitenkin palautua arvokkuuteensa ja vastasi niin vakavasti sekä samalla kertaa niin kunnioittavasti kuin suinkin osasi, että hänelläkin oli mitä tähdellisin asia, joka esti häntä master Kerneguyn toivomuksen mukaisesti lähtemästä paikalta.
"Suokaa anteeksi tämä epäaikainen keskeytys", sanoi Kaarlo kohottaen hattuansa ja kumartaen eversti Everardille, "josta minä teen heti lopun".
Everard vastasi totisena hänen tervehdykseensä ja oli vaiti.
"Oletteko järjiltänne, tohtori Rochecliffe?" tiukkasi nyt Kaarlo; "vai kuuroko olette? — vai oletteko unohtanut äidinkielenne? Pyysin teitä poistumaan täältä."
"En ole järjiltäni", vastasi hengenmies kooten päättäväisyytensä ja saaden takaisin äänensä luontaisen lujuuden "vaan tahdon estää muita mielettömyydestä; en ole kuuro, vaan rukoilen muita kuulemaan järjen ja uskonnon ääntä; en ole unohtanut äidinkieltäni, vaan olen tullut tänne haastamaan kuningasten ja ruhtinaitten Herran kieltä".
"Seuhtomaan luudanvarsilla, luulisin pikemmin", sanoi kuningas. "Kuulkaahan, tohtori Rochecliffe, tämä äkillinen teennäisen mahtipontisuuden puuska soveltuu teille yhtä huonosti kuin äskeinen kujeilunne. Te ette käsittääkseni ole mikään katolilainen pappi tai skotlantilainen Messu-Jussi, vaatiaksenne harrasta kuuliaisuutta lampailtanne vaan Englannin valtiokirkkolainen, jota hallitsee sen yhdyskunnan järjestyssääntö — ja sen PÄÄ." Viime sanat lausuessaan kuningas alensi äänensä pontevaksi kuiskaukseksi. Tämän huomatessaan Everard vetäysi taamma, sillä luontainen hienotunteisuus pidätti häntä joutumasta vasten tahtoansakaan kuulijaksi keskustelulle, jossa puhujain turvallisuus saattoi suuressakin määrin tulla kysymykseen.
"Master Kerneguy", virkkoi pappismies, "minä en omaksu käskyvaltaa tai holhuuta mielitekojenne suhteen — Jumala varjelkoon; huomautan teille vain, mitä järki, raamattu, uskonto ja oikeamielisyys yhtäpitävästi määräävät käyttäytymisohjeeksenne".