"Ja minä, tohtori", sanoi kuningas hymyillen ja viitaten onnettomaan sauvaan, "noudatan mieluummin esimerkkiänne kuin opetustanne. Jos kunnianarvoisa pappismies tahtoo itse ryhtyä karttutaisteluun, niin mitä oikeutta voi hänellä olla sekaantua herrasmiesten kiistoja pidättämään? No niin, sir, poistukaahan, älkääkä antako nykyisen uppiniskaisuutenne pyyhkiä pois entistä kiitollisuudenvelkaa."
"Ajatelkaa toki", varoitti jumaluusoppinut, "voin virkkaa yhden sanan, joka estää kaiken tämän".
"Tehkää se", vastasi kuningas, "ja silloin ajakaa, valheeksi kunniallisen elämäntyön koko sisältö ja toiminta — hyljätkää kirkkonne periaatteet ja heittäytykää valapattoiseksi kavaltajaksi ja luopioksi, estääksenne toisen henkilön täyttämästä velvollisuuttaan herrasmiehenä! Se olisi tosiaan ystävänne surmaamista hänen pelastamisekseen joutumasta vaaraan. Antakaa sen ehdottoman kuuliaisuuden, joka on niin usein kielellänne ja epäilemättä myös mielessänne, toimittaa jalkanne kerran liikkeelle ja astukaa syrjään kymmeneksi minuutiksi. Sen ajan kuluttua voidaan apuanne tarvita joko ruumiin tai sielun parantajana."
"Ei, sittepä minulla on vain yksi taivutuskeino jäljellä", huokasi tohtori Rochecliffe.
Tämän sivupuhelun aikana oli Everard melkein väkisin pidättänyt vieressään saattolaisensa Wildraken, jonka suurempi uteliaisuus ja vähempi hienotuntoisuus olisivat muutoin saaneet hänet tunkeutumaan lähemmä, päästäkseen kenties salaisuuden perille. Mutta nähdessään tohtorin kääntyvän näreikköä kohti hän kuiskasi kiihkeästi Everardille: "Panen veikkaan kulta-Kaarlon tasavaltalaista ropoa vastaan, että tohtori ei ole ainoastaan tullut saarnaamaan rauhaa, vaan tuonut pääehdotkin mukanaan!"
Everard ei vastannut. Hän oli jo paljastanut miekkansa, ja tuskin näki Kaarlo Rochecliffen kääntäneen selkänsä, kun jo hänkin siekailematta noudatti esimerkkiä. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet muuta kuin tervehtiä toisiaan aseittensa tavanmukaisella kohteliaalla heilautuksella seisoi tohtori Rochecliffe taaskin heidän välissään, taluttaen kädestä Alice Leetä, jonka vaatetus oli kasteen liottama ja pitkät kiharat aivan suoristuneet märkyydestä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat, mutta se oli tiukan päättäväisyyden vaaleutta eikä pelon. Syntyi hisahtamaton hämmästyksen pysähdys — taistelijat painoivat miekkansa maata kohti — ja Wildrakenkin häikäilemättömyys purkausi vain puolittain hillityiksi huudahduksiksi: "Hyvin tehty, tohtori — tämä on verrempää kuin 'pappi hernehalmeessa' — isäntänne tytär kerrassaan — ja mistress Alice, jota luulin ihan lumipisaraksi, onkin lopulta keto-orvokki — hempukka, kautta taivaan, ja samaa lajia kuin mekin!"
Tätä tarkkaamatta jäänyttä mutinaa lukuunottamatta sai Alice ensimäisenä sanoiksi.
"Master Everard", hän virkkoi, "master Kerneguy, te kummastelette nähdessänne minut täällä — mutta miksen kuitenkaan ilmoittaisi aihetta heti? Vakuutettuna siitä, että viattanikin olen väärinymmärryksenne onnettomana syynä, olen liian harras estämään turmiollisia seurauksia, pidättääkseni mitään askelta, joka voi lopettaa sen. Master Kerneguy, eikö toivomuksillani, pyynnöilläni, rukouksillani — eikö teidän ylväillä ajatuksillanne — omien korkeiden velvollisuuksienne muistamisella ole mitään merkitystä menettelyllenne tässä asiassa? Sallikaa minun kehoittaa teitä kysymään neuvoa järjeltä, uskonnolta ja terveeltä harkinnalta sekä panemaan pois aseenne."
"Olen kuuliainen kuin itämaalainen orja, madam", vastasi Kaarlo pistäen miekkansa huotraan. "Mutta minä vakuutan teille, että se juttu, josta olette huolissanne, on aivan vähäpätöinen, ja sen sovimme eversti Everard ja minä viidessä minuutissa paljoa paremmin kuin koko valtakunnan kirkolliskokouksen avulla, vaikka tämän kunnianarvoisia neuvotteluja olisi kerrassaan naisparlamentti edistämässä. — Mr. Everard, tulisitteko hiukan edemmäksi! Meidän on nähtävästi muutettava paikkaa."
"Olen valmis saattamaan teitä, sir", mukautui Everard, joka oli pannut pois aseensa heti kun oli nähnyt vastustajansa menettelevän siten.