"Minulla ei siis ole mitään vaikutusvaltaa teihin, sir", sanoi Alice vieläkin puhutellen kuningasta. "Ettekö pelkää käyttäväni tietooni tullutta salaisuutta, estääkseni tätä rettelöä kehittymästä äärimäiseen ratkaisuun? Luuletteko, että jos tämä herrasmies, joka kohottaa kätensä teitä vastaan, tietäisi —"
"Jos hän tietäisi minut loordi Wilmotiksi, aioitte sanoa, madam? Sattuma on antanut hänelle siitä todisteen, joka jo tyydyttää häntä, ja luullakseni olisi teidän vaikea kääntää hänen mielipidettään toiseksi."
Alice pysähtyi ja katseli kuningasta peräti pahastuneena, ja seuraavat arvostelmat puhkesivat esiin vähin erin yksitellen ikäänkuin tunkeutuen voitolle tunteista, jotka pyrkivät niitä pidättämään: "Kylmäluontoinen — itsekäs — kiittämätön — tyly! Voi maata, joka —" Hän vaikeni merkitsevän ponnekkaasti ja lisäsi sitte: "— joka saa lukea teidät tai teidänlaisenne ylimyksiinsä ja vallitsijoihinsa!"
"Ei, sievä Alice", virkkoi Kaarlo, jonka hyväluontoisuus ei voinut olla tuntematta tämän nuhteen ankaruutta, vaikka siksi lievästi, että se ei kyennyt tekemään kaikkea haluttua tehoa, "te olette liian kohtuuton minua kohtaan — liian puolueellinen onnellisemman miehen hyväksi. Älkää sanoko minua tylyksi; olen täällä vain vastaamassa mr. Everardin haasteeseen. En olisi voinut kunniaani tahrimatta kieltäytyä saapumasta, ja samasta syystä on minun mahdoton peräytyä nyt tänne tultuani; ja kunniani menetys olisi moniin ulottuva häpeä. En voi paeta mr. Everardin tieltä; jos hän pysyy haasteessaan, niin se on tavallisuuden mukaan ratkaistava selkkaus. Jos hän peräytyy tai jättää asian silleen, niin tahdon teidän vuoksenne luopua muodollisuuksista. En silloin edes vaadi anteeksipyyntöä vaivaamisestani, vaan annan kaiken unohtua kuin johtuneena jostakin onnettomasta erehdyksestä, jonka perusteita en puolestani pyri tutkimaan. Tämän tahdon tehdä teidän tähtenne, ja se on jo suurta alentuvaisuutta kunniallisen miehen taholta, — te tiedätte, että se alentuvaisuus erityisesti minun taholta on tosiaankin suuri. Älkää siis sanoko minua itsekkääksi, kiittämättömäksi tai tylyksi, koska olen valmis kaikkeen, mitä voin miehenä tehdä, ja kenties enempään kuin minun sopisi tehdä kunniallisena miehenä."
"Kuuletko tämän, Markham Everard", huudahti Alice, "kuuletko tämän? Kamala valinta on jätetty kokonaan sinun huomaasi. Sinä olet tottunut hillitsemään kiivastustasi, olet ollut kristillismielinen, anteeksiantavainen — tahdotko pelkän muodollisuuden takia pakoittaa tämän yksityisen ja epäkristillisen rettelön johtumaan veriseen loppuun? Usko minua, jos sinä nyt, vastoin kaikkia elämäsi parempia periaatteita, päästät kiihkosi valtoimeksi, voit joutua elinajaksesi katumaan seurauksia, ja vielä tulevaisessakin elämässä, jollei taivas armahda."
Markham Everard seisoi tuokion vaiti, katseet synkästi maahan tähdättyinä. Viimein hän katsahti puhuttelijaansa ja virkkoi tälle: "Alice, sinä olet soturin tytär, — soturin sisar. Kaikki sukulaisesi, niiden joukossa myös muuan, josta silloin pidit erityisesti jonkun verran väliä, ovat joutuneet sotureiksi maamme turmiollisen eripuraisuuden johdosta. Kuitenkin olet nähnyt heidän matkaavan taistotantereelle — joissakuissa tapauksissa toistensa vastustajiksi — täyttämään velvollisuuttaan siellä, minne heidän periaatteensa kutsuivat, osoittamatta näin tavatonta harrastusta. Vastaa minulle — ja vastauksesi saa ratkaista menettelyni: Onko tämä niin vähän aikaa tunnettu nuorukainen jo sinulle tärkeämpi kuin nuo rakkaat omaisesi, — isä, veli, serkku, — joiden lähtöä taisteluun katselit verrattain välinpitämättömästi? Myönnä tämä, ja se riittää — poistun alueelta enkä sitten enää koskaan näe sinua tai isänmaatani."
"Malta, Markham, malta, ja usko minua, kun sanon, että jos vastaan kysymykseesi myöntävästi, se johtuu siitä, että master Kerneguyn turvallisuus käsittää enemmän, paljoa enemmän kuin kenenkään mainitsemasi."
"Niinkö! En tiennyt, että jaarlinkruunu oli arvoltaan niin verraton yksityisen aatelismiehen töyhdön rinnalla", sanoi Everard, "mutta olenhan sentään kuullut monien naisien niin ajattelevan".
"Ymmärrät minua väärin", pahoitteli Alice pulassaan, kun hänen piti sovittaa sanansa siten, että saisi uhkaavan tilanteen raukeamaan, samalla kun kiihkeästi pyrki vastustamaan rakastajansa mustasukkaisuutta ja silmin nähden yltyvää mielenkarvautta. Mutta hän ei tavannut kyllin kuvaavia sanoja eroituksen ilmaisemiseen kuninkaan joutumatta ilmi ja kenties tuhon omaksi. "Markham", hän pyysi, "sääli minua. Älä kovistele minua tällä hetkellä — usko minua, isäni, veljeni ja koko sukuni kunnia vaatii master Kerneguyn turvallisuutta — se edellyttää ehdottomasti, että tämä asia ei kehity nyt pitemmälle."
"Niinpä vainkin — sitä en epäile", vastasi Everard. "Lee-suku on aina pitänyt ylhäisöä suuressa arvossa ja katsonut suhteissaan tärkeämmäksi hovimiehen haaveellisen uskollisuuden kuin yksinkertaisen maalais-herrasmiehen puhtaan ja rehellisen isänmaallisuuden."