"Ei, ei — usko minua, ei toki", väitti Alice hätänsä tuskassa.
"Sovita yhteen sanaan vastauksesi, joka näyttää niin tukalalta, ja sano, kenen turvallisuutta tahdot vaalia noin hartaasti?"
"Molempien — molempien", hoki Alice. "Se vastaus ei kelpaa, Alice", epäsi Everard, "tässä ei ole mitään sijaa tasa-arvoisuudelle. Minun täytyy saada tietää, mihin minun on luotettava. Minä en ymmärrä sitä kieräilyä, joka saa neidon vastahakoiseksi ratkaisemaan kahden kosijan kesken, enkä hevillä tahtoisi syyttää sinua siitä turhamaisuudesta, joka ei voi tyytyä yhteen rakastajaan kerrallaan."
Everardin pahastus oli käynyt noin kiivaaksi sen oletuksen johdosta, että hänen pitkällinen ja vilpitön kiintymyksensä oli keveästi unohdettu huikentelevan hovikeikarin mielistelyn syrjäyttämänä; mutta se leimahdutti vireille Alice Leen ylpeyden — olemmekin jo huomauttaneet, että hänellä oli luonteessaan osuutta sukunsa sisukkuudesta.
"Jos minua tällä tavoin tulkitaan väärin", hän huudahti, "jos minua ei katsota vähäisimmänkään luottamuksen tai suoran ymmärtämyksen arvoiseksi, niin kuule vakava vakuutukseni, että niin oudolta kuin sanani tuntunevatkin, ne oikein tulkittuina eivät tee sinulle mitään vääryyttä. — Sanon sinulle — sanon kaikille läsnäolijoille — ja sanon tälle herrasmiehelle itselleen, joka hyvin tietää lausumani todellisen merkityksen, että hänen henkensä ja koskemattomuutensa ovat tai niiden pitäisi olla minulle kallisarvoisemmat kuin yhdenkään muun miehen tässä kuningaskunnassa — niin, koko maailmassa, olkoon kysymyksessä kuka tahansa muu."
Nämä sanat hän lausui niin lujasti ja päättävästi, että enempi kiisteleminen oli mahdotonta. Kaarlo kumarsi syvään ja vakavasti, mutta pysyi ääneti. Everardin kasvonpiirteitä vääristivät tunteet, joita hänen ylpeytensä hädin kykeni hillitsemään, kun hän astui vastustajaansa kohti ja virkkoi äänellä, jota hän turhaan yritti karaista lujaksi: "Sir, te kuulitte neidin selityksen — epäilemättä sellaista kiitollisuutta tuntien kuin tällainen tapaus erityisesti vaatii. Hänen halpana omaisenaan ja arvottomana kosijanaan, sir, otan luovuttaakseni teille harrastukseni häntä kohtaan, ja koska en milloinkaan tahdo tuottaa hänelle mielipahaa, ette toivoakseni katso menetteleväni kehnosti, kun peruutan kirjeen, joka vaivasi teidät saapumaan tänne tällä hetkellä. — Alice", hän lisäsi kääntäen päänsä tyttöön päin, "hyvästi, Alice, ja ainiaaksi!"
Onneton neitonen, jonka tarmo oli jo melkein lannistunut, yritti puolestaan toistaa hyvästelysanan, mutta turhaan; hänen huuliltaan puhkesi vain sekava äännähdys, ja hän olisi vaipunut maahan, jollei tohtori Rochecliffe olisi saanut siepatuksi häntä käsivarsiensa varaan. Roger Wildrake oli pariin kolmeen kertaan kohottanut silmilleen nenäliinansa jäännöksen, neidon ilmeisen tuskan liikuttamana, vaikka hän ei kyennyt käsittämään sen salaperäistä syytä; hän riensi nyt auttamaan hengenmiestä noin kauniin taakan kannattamisessa.
Valepukuinen prinssi oli katsellut kohtausta äänettömänä, mutta oudon kiihtymyksen järkyttämänä; sitä alkoivat ilmaista hänen tummat kasvonpiirteensä ja vielä enemmän hänen liikkeensä. Hän oli ensin seissyt ihan hievahtamattomana, käsivarret ristikkäin rinnalla, ikäänkuin antaakseen tapausten kehityksen olla ohjaajanansa; pian jälkeenpäin hän siirrähti, astui askeleen eteenpäin, mutta peräytyi taas, puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen sekä osoitti muutoinkin, että hänen mielessään riehui ristiriitaisia vaikuttimia ja että hän myös oli tekemäisillään jonkun äkillisen päätöksen, vaikka oli vielä epävarma menettelytavastaan.
Mutta kun hän näki, että Markham Everard sanomattoman tuskaisesti katsahdettuaan Aliceen käänsi selkänsä ja teki lähtöä, huudahti hän tavalliseen sadatukseensa puhjeten: "Helkkarissa, tämä ei käy laatuun." Kolmella harppauksella hän saavutti verkalleen poistuvan Everardin ja läimäytti häntä olalle; toisen kääntyessä hän omaksui sen käskevän sävyn, joka oli mielinmäärin hänen hallittavissaan, ja virkkoi: "Sana kanssanne, sir."
"Kuten haluatte, sir", vastasi Everard, ja luonnollisesti otaksuen vastustajansa aikeen vihamieliseksi hän tarttui vasemmalla kädellään miekkaansa ja laski oikean sen kahvaan, olematta pahoillaan pidätyksestä, sillä suuttumus on ainakin yhtä paljon sukua pettymykselle kuin säälin sanotaan olevan rakkaudelle.