"Ei — ei!" kielsi Alice, joka oli nyt täydellisesti tointunut ja käsittänyt osittain omalla havaitsemuksellaan ja osittain tohtori Rochecliffen selityksestä kaiken, mitä oli tapahtunut, "Everard-serkullani ja minulla ei ole mitään seliteltävää; hän kyllä antaa minulle anteeksi, että olen haastanut hänelle arvoituksin, kun en rohjennut puhua suoraan, ja minä en ole enää pahoillani siitä, että hän oivalsi arvoitukseni väärin. Mutta olen luvannut isälleni — me emme saa nykyään olla keskenämme missään tekemisissä — palaan heti palatsihuvilaan ja hän Woodstockiin, jollette te, sire", kumartaen kuninkaalle, "määrää hänen velvollisuudestaan toisin. — Heti, kauppalaan, Markham-serkku, ja jos sattuu vaara lähestymään, varoita meitä."
Everard olisi viivyttänyt lähtöään, olisi pyytänyt anteeksi kohtuuttomasta epäluulostaan, olisi innokkaasti haastanut monista seikoista, mutta toinen ei tahtonut häntä kuunnella, vaan virkkoi vastauksen asemesta: "Hyvästi, Markham, kunnes Jumala lähettää parempia päiviä!"
"Hän on totuuden ja kauneuden enkeli", ylisti Roger Wildrake, "ja minä kun herjana kerettiläisenä sanoin häntä hempukaksi! Mutta eikö teidän majesteetillanne — pyytäen teiltä anteeksi — ole mitään käskyjä Wildrake-poloiselle, joka ampuu aivot mäsäksi itseltään tai keltä hyvänsä muilta englantilaiselta teidän armonne mieliksi?"
"Pyydämme hyvää ystäväämme Wildrakea varomaan kaikkea äkkipikaisuutta", sanoi Kaarlo hymyillen. "Harvinaisia ovat sellaiset aivot kuin hänen, ja niitä ei sovi ajattelemattomasti hajoittaa, koska niiden veroisia ei varmaakaan saataisi helposti koolle. Me kehoitamme häntä olemaan vaitelias ja ymmärtäväinen — pidättymään enää mittelemästä voimiansa valtiokirkon uskollisten pappien kanssa ja hankkimaan itselleen uuden nutun niin joutuin kuin sopii, — ja siihen tarkoitukseen me pyydämme saada antaa kuninkaallista avustustamme. Soveliaan ajan tullen toivomme havaitsevamme hänelle muuta palvelusta."
Puhuessaan hän sujautti kymmenen kultakolikkoa Wildrake-paran käteen. Uskollisen kiitollisuutensa valtaamana tämä niiskutti kuin lapsi ja olisi seurannut kuningasta, jollei tohtori Rochecliffe olisi muutamin sanoin, mutta jyrkästi, vaatinut häntä palaamaan isäntänsä kanssa, taaten hänelle, että häntä varmasti käytettäisiin kuninkaan paon auttamisessa, jos vain ilmenisi tilaisuutta.
"Olkaa niin jalomielinen, kunnianarvoisa herra tohtori, niin olen teille ikuisesti kiitollinen", sanoi kavalieri; "ja minä rukoilen teitä, ettette ole minulle vihoissanne siitä äskeisestä hullutuksesta."
"Siihen ei minulla ole mitään aihetta, kapteeni Wildrake", tuumi tohtori, "sillä luullakseni minä siinä jäin paremmalle puolelle."
"No niin, tohtori, minä annan teille puolestani anteeksi, ja vannotan teitä kristillisen armeliaisuuden nimessä suomaan sormellenikaan sijaa tässä hyvässä palveluksessa, sillä niinkuin elän sen toivossa, uskokaa pettymyksen kääntyvän kuolemakseni."
Tohtorin ja soturin siten haastellessa keskenään Kaarlo luontevasti hyvästeli Everardia, joka pysyi avopäin koko puhelun ajan. "Minun ei tarvitse pyytää teitä luopumaan mustasukkaisuudestanne minun suhteeni", lausui kuningas, "sillä tuskinpa ajattelette Alicen ja minun kesken mahdolliseksi liittoa, joka olisi hänen puoleltaan liian suuri uhraus. Mitä muihin ajatuksiin tulee, niin ei nurjamielisinkään huikentelija voisi saada sellaisia mielijohteita noin ylvästä olentoa kohtaan, ja uskokaa vakuutustani, että hänen ansiollisuutensa tajunta ei minussa kaivannut tätä viimeistä loistavaa todistetta hänen oikeamielisyydestään ja uskollisuudestaan. Näin hänestä kylliksi hänen vastaustensa perusteella, haastellessani hänelle joitakuita joutavia mielistelyn korulauseita, ja tulin tietämään, kuinka puhdasluontoinen hän on. Mr. Everard, hänen onnellisuutensa riippuu teistä, huomaan, ja minä uskon, että te tahdotte tunnollisesti pitää huolta siitä. Jos voimme poistaa mitään estettä yhteisen onnenne tieltä, niin olkaa varma siitä, että käytämme vaikutusvaltaamme. — Hyvästi, sir; jollemme voi olla parempia ystävyksiä, niin älkäämme ainakaan ajatelko toisistamme tylympää tai pahempaa kuin tällä hetkellä."
Kaarlon sävyssä oli jotakin erityisen hellyttävää. Hänen asemansa pakolaisena kuningaskunnassa, joka perimysoikeudella kuului hänelle, tehosi niinikään välittömästi Everardin mieleen, vaikka vastoin sen valtiollisen suunnan sääntöjä, jota hän katsoi velvollisuudekseen noudattaa maansa ahdinkotilassa. Hän pysyi avopäin, kuten sanottu, ja ilmaisi sävyssään mitä suurinta kunnioitusta siihen rajaan asti, josta se olisi saattanut näyttää alamaisuuteen sitoutumiselta. Hän kumarsi niin syvään, että hänen huulensa lähestyivät Kaarlon kättä — mutta hän ei suudellut sitä. "Pelastaisin teidän persoonanne oman henkeni hinnalla, sir", hän sanoi. "Enempää —" Hän vaikeni äkkiä, ja kuningas pitkitti lausetta. "Enempää ette voi tehdä", virkkoi Kaarlo, "säilyttäessänne kunniallisen vakaisuuden — mutta siinä on kylliksi, mitä olette sanonut. Te ette voi osoittaa kohtelevanne minua hallitsijana, kun tarjoan käteni, mutta te ette estä minua tarttumasta teidän käteenne ystävänä, jos sallitte minun nimittää itseäni siksi — ja varmasti ainakin hyvän toivottajana."