Everardin jalomielinen sielu järkkyi. Hän otti kuninkaan käden ja painoi sen huulilleen.
"Voi", hän huokasi, "jos tulisi paremmat ajat —"
"Älkää sitoutuko mihinkään, hyvä Everard", esteli hyväluontoinen prinssi, hänkin liikutettuna; "me järkeilemme kehnosti tunteittemme kuohuessa. Minä en houkuttele ketään puolelleni vahingokseen enkä tahdo sekaannuttaa vastoinkäymisiini toisia sen johdosta, että heillä on inhimillisyyttä nykyisen asemani säälimiseen. Jos tulee paremmat ajat, niin kohtaammehan toisemme jälleen ja toivoakseni molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Jos ei, kuten tulevainen appenne sanoisi", ja hänen kasvoillaan vilahti suopea hymy, joka hyvin soveltui hänen silmiensä kiiltoon, "jos ei, niin tämä ero ainakin oli hyvä".
Everard kääntyi pois kumartaen syvään ja melkein tukehtumaisillaan ristiriitaisiin tunteisiin. Tuntuvimpana tehosi näistä sen jalomielisyyden tajunta, jolla Kaarlo oli omaksi uhkaavaksi vaarakseen seestyttänyt pimeyden, kun hänen elämänsä onnentoiveet olivat näyttäneet verhoutuneen iäksi synkkyyteen. Elävästi hän myös käsitti, kuinka tukalissa koettelemuksissa kuninkaan oli piileskeltävä henkensä säilyttämiseksi. Hän palasi pikku kauppalaan saattolaisensa Wildraken keralla, joka käänsi päänsä niin usein takaisin — itkevin silmin ja ristiin liitetyt kädet koholla kuin taivasta rukoillen — että Everardin oli pakko muistuttaa tuollaisten eleiden voivan herättää epäluuloa, jos joku sattuisi näkijäksi.
Kuninkaan ylevä esiintyminen tämän merkillisen kohtauksen lopulla ei ollut välttänyt Alicen huomiota. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois hänen mielestään kaiken pahastuksen Kaarlon aikaisemmasta käytöksestä ja kaikki epäluulot, joita se oli täydellä syyllä herättänyt. Hän tuli nyt oivaltaneeksi hallitsijansa luontaisen sävyisyyden ja kykeni tuntemaan ystävällisyyttä hänen persoonaansa kohtaan sen kunnioituksen lisäksi, jolla hänet oli kuin uskonnon velvoituksella opetettu kuninkaan korkeata asemaa ajattelemaan. Hän oli nyt vakuutettu siitä, ja iloissaan vakaumuksestaan, että kuninkaan avut olivat hänen omiansa ja hänen huikentelunsa johtunutta kasvatuksesta tai oikeammiten kasvatuksen puutteesta sekä norkkojen ja liehittelijäin turmelevista neuvoista. Alice ei voinut tietää tai hän ei kenties sillähaavaa muistanut, että maaperässä, mistä ei yritetä kitkeä ohdakkeita, ne yltyvät rehoittamaan ja tukahduttavat terveen siemenen, vaikka jälkimäinen on siihen maahan luonnollisempikin. Sillä kuten tohtori ilmoitti jälkeenpäin hänen valaistuksekseen, tapansa mukaan luvaten selittää sananmukaisen merkityksen jolloinkin vastedes, jos toinen muistuttaisi häntä siitä: Virtus rectorem ducemque desiderat; vitia sine magistro discuntur.[26]
Tällähaavaa ei ollut mitään sijaa sellaisille mietteille. Jonkunlainen älyllinen yhdysaistimus johtaa arkaluontoisissa olosuhteissa yksilöitä ymmärtämään toisiansa kenties paremmin kuin sanojen välityksellä, ja siten näytti nyt molemminpuolinen vilpittömyys olevan tajuttua. Pidättely ja teeskentely tuntui kaikonneen kuninkaan ja Alicen seurustelusta. Miehekkään suoraluontoisesti ja samalla ruhtinaallisen alentuvasti Kaarlo pyysi voipunutta tyttöä ottamaan kotimatkalla tuekseen hänen käsivartensa eikä tohtori Rochecliffen, ja Alice vastaanotti hänen apunsa kainon nöyrästi, mutta ilman epäluottamuksen tai pelon häivettäkään. Näytti siltä kuin olisi viime puolen tunnin kokemus tuottanut heille täydellisen varmuuden toistensa luonteesta; kumpainenkin näkyi olevan ehdottomasti vakuutettu toisen aikeitten puhtaudesta ja vilpittömyydestä.
Tohtori Rochecliffe oli sillävälin jäänyt joitakuita askeleita taammaksi, sillä vähemmän kepeänä ja reippaana kuin Alice, jolla sitäpaitsi oli kuninkaan kannatus tukenaan, hän ei kyennyt ponnistamatta ja vaivautumatta pysyttelemään Kaarlon tasalla, tämän kun olemme jo sanoneet olleen silloin Englannin parhaita kävelijöitä, jotapaitsi hän toisinaan pyrki suurten miesten tavoin unohtamaan, että toiset eivät vetäneet vertoja hänelle.
"Rakas Alice", virkkoi kuningas, mutta niinkuin olisi puhuttelusana ollut ihan veljellinen, "pidän paljon Everardistasi — soisin kaikesta sydämestäni, että hän olisi meidän kannallamme. Mutta koska se on mahdotonta, olen ainakin varma, että hän osoittautuu jalomieliseksi viholliseksi."
"Teidän luvallanne sanoen, sire", huomautti Alice kainosti, mutta hieman lujasti, "serkustani ei koskaan koidu teidän majesteettinne persoonallista vihamiestä — ja hän on niitä harvoja, joiden vähäisimpäänkin sanaan te voitte luottaa enemmän kuin lujemmin ja muodollisemmin vakuuttavien valaan. Hän on aivan kykenemätön käyttämään väärin teidän majesteettinne mitä ylväintä ja vapaaehtoista luottamusta."
"Kautta kunniani, sen uskon, Alice", vastasi kuningas. "Mutta, helkkarissa, tyttöseni, heitä jo sikseen majesteetti tällä erää — sitä vaatii turvallisuuteni, kuten äskettäin huomautin veljellesi. Olkoon siis puhuttelusananasi sir, joka kuuluu kuninkaalle, ylimykselle, ritarille ja herrasmiehelle tasa-arvoisesti — tai anna minun mieluummin olla jälleen huimapää Louis Kerneguy."