Alice katsoi maahan ja pudisti päätänsä. "Se ei käy laatuun, teidän majesteettinne."
"Mitä! Louis oli nenäkäs kumppani — häijy, julkea poika — ja sinä et kykene häntä sietämään? No, kenties olet oikeassa. Mutta me odotammekin tohtori Rochecliffeä", hän lisäsi, haluten suopean hienotuntoisesti saada Alicen huomaamaan, että hän ei aikonut johtaa seuralaistansa mihinkään keskusteluun, joka voisi muistuttaa mieleen kiusallisia aatoksia. He siis seisahtuivat, ja taaskin tunsi Alice huojennusta ja kiitollisuutta.
"En saa selviämään sievälle ystävällemme, mistress Alicelle, tohtori", sanoi kuningas, "että hänen on varovaisuuden vuoksi vältettävä lausumasta minulle arvonimityksiä niin kauvan kuin niiden kannattamiseen on kovin heikot keinot".
"On maan ja onnen häpeäpilkku", vastasi jumaluusoppinut niin pian kuin hengästykseltään kykeni, "että teidän kaikkeinpyhimmän majesteettinne nykyiset olosuhteet eivät sovellu niiden kunnioituksen ilmausten osoittamiseen, jotka teille kuuluvat syntyperänne nojalla ja joiden Jumalan siunatessa uskollisten alamaistenne ponnistuksia toivon näkeväni jälleen tulevan osallenne perintöoikeutenanne kolmen kuningaskunnan yksimielisen hyväksymisen perusteella."
"Oikein, tohtori", vahvisti kuningas. "Mutta sillaikaa voitte te selittää mistress Alicelle kaksi Horatiuksen säettä, joita minä olen kantanut paksussa päässäni useita vuosia, kunnes ne nyt tulevat parahiksi tarpeeseeni. Kuten nokkelat skotlantilaiset alamaiseni sanovat: jos talletat jotakin seitsemän vuotta, tapaat sille viimein varmasti käytännön. Telephus — niin, siten se alkaa:
"'Telephus et Peleus, cum pauper et exul uterque, projicit ampullas et sesquipedalia verba.'
"Tulkitsen sen kohdan mistress Alicelle", virkkoi tohtori, "kun hän muistuttaa minua siitä — tai oikeastaan", hän lisäsi älytessään, että hänen tuollaisissa tapauksissa tavallinen toistaiseksi lykkäävä vastauksensa ei ollutkaan sopiva, kun selitys oli hänen hallitsijansa vaatima, "lausunkin kehnon säeparin omasta käännöksestäni, jonka olen tehnyt siitä runosta:
"'Kuninkaat, urhot, paoss' suojaa anoin, ei pauhaa seitsenpenikulma-sanoin.'"
"Kerrassaan oivallinen käännös, tohtori", kiitti Kaarlo, "tunnen sen voimakkuuden, ja erityisesti sesquipedalia verba kauniisti ilmaistuina seitsemän penikulman saappaiksi — sanoiksi, tarkoitan — johdattaa mieleeni, kuten puolet tässä maailmassa kohtaamistani ilmiöistä, Contes de Commère l'Oye.[27]
Täten haastellen he saapuivat palatsihuvilaan, ja kun kuningas meni huoneeseensa valmistautumaan aamisaiskutsua varten, joka oli jo tulossa, juolahti hänen aatoksiinsa: "Wilmot ja Villiers ja Killigrew nauraisivat minulle, jos kuulisivat taistelusta, jossa ei joutunut häviölle mies eikä nainen. Mutta, helkkarissa, naurakoot niinkuin haluavat, sydämessäni vakuuttaa minulle tunne, että olen kerrankin elämässäni toiminut hyvin."