Kesken näiden haihatusten Tomkins parina kolmena kertana äkkiä johtui uskonnollisiin puheenaineisiin ja jaaritteli salamyhkäisesti, mutta hyvin innostuneesti ja eloisan kaunopuheisesti, onnellisista ja verrattomista pyhistä miehistä, jotka hänen sanojensa mukaan olivat oikein todellisesti pyhiä — miehiä, jotka olivat vallanneet taivaan sisemmän aarrekamarin ja ottaneet haltuunsa sen ihanimmat kalleudet. Kaikkia muita lahkoja hän halveksi sydämensä pohjasta, koska ne muka pelkästään riitelivät kuin siat kaukalon ääressä pohjasaosta ja terhoista; näillä ylenkatseellisilla nimityksillä hän tarkoitti sekä yleisen hartauden tavallisia juhlallisuuksia ja muotoja että kristikunnan vakiintuneiden kirkkoyhdyskuntien sääntöjä, vieläpä suorastaan kaikkea, mitä on teroitettu jokaisen kristityn ihmisen mieleen noudatettavaksi tai karteltavaksikin. Joceline näytti useimmiten olevan hänen uskottunaan tällaisissa mielenpurkauksissa, mutta tämä tuskin kuuntelakaan niitä puheita eikä niistä mitään ymmärtänyt, vaan tavallisesti johti hänet takaisin johonkin karkean hauskuuden aatosjaksoon tai kansalaissotien edellä tapahtuneiden vallattomuuksien muisteluun, huolimatta tai yrittämättä selvitellä itselleen tämän pahakäytöksisen pyhimyksen katsantokantaa. Tajusihan metsänvartija selvästi, mitä suojelusta hänen läsnäolonsa soi palatsihuvilalle, ja luotti noin vapaapuheisen miehen rehelliseen tarkoitukseen, kun tälle olut ja konjakki paremman juoman puutteessa näyttivät olevan elämänsä pää viihdykkeitä ja hän empimättä joi kuninkaan tai kenen hyvänsä muun terveydeksi esitetyn maljan, milloin tuli puheeksi, saadessaan siihen juomauhriin tarvittavan pikarin vain reunoja myöten täyteen.
Noihin kummallisiin opinkäsityksiin yhtynyttä lahkoa nimitettiin toisinaan Rakkauden Perheeksi, mutta yleisemmin oli sen nimenä ranters, pauhaajat.[28] Se oli saanut jonkun verran jalansijaa aikana, jolloin uskonnollisissa mielipiteissä oli vallalla niin suuri kirjavuus, että ihmiset kehittivät eripuraisia harhaoppeja ehdottoman ja mitä jumalattomimman mielipuolisuuden kaltaalle asti. Näitä kerrassaan herjämielisen opetuksen vimmapäisiä uskojia oli velvoitettu salailuun, peljäten seurauksia siinä tapauksessa, että niitä julisteltaisiin yleiseen; ja niinpä myös mr. Tomkins huolellisesti peitteli muka hankkimaansa hengellistä vapautta kaikilta, joiden pahastusta olisi herättänyt hänen julkinen tunnustuksensa. Tämä ei ollut vaikeata, sillä heidän uskontunnustuksensa salli ja vaatikin tilapäistä mukautumista päällimäisiksi sattuvien lahkolaisten tai millaisten hyvänsä käsityksien kannattajain väitteisiin.
Tomkins osasi siis tohtori Rochecliffen seurassa tekeytyä yhäti innokkaaksi valtiokirkon jäseneksi, vaikka hän muka palveli vihollisten lipun suojassa vakoojana heidän leirissään, ja toimekas vehkeilijä oli sitäkin hetaampi uskomaan hänen vakuutuksiaan, kun hän oli useana kertana antanut tohtorille oikeita ja tärkeitä tietoja.
Epäluuloa herättämättä ei olisi millään keinoin voitu estää tätä kummallista miestä tuolloin tällöin pistäytymästä palatsihuvilaan. Mutta jotta ne käynnit eivät tuottaisi vaaraa kuninkaan turvallisuudelle, esitti tohtori Rochecliffe muutoin mieheen luottaenkin sentään, että kuningas mahdollisuutta myöten pysyttelisi aina poissa hänen näkyvistään ja että hän kenties sattumalta keksityksi tullessaan esiintyisi ainoastaan Louis Kerneguynä. Joseph Tomkins, hän sanoi, oli hänen uskoakseen todella Rehti Joe; mutta Rehtiys oli ratsu, jolle saatettiin sälyttää liiaksi kuormaa, ja turha oli johdattaa lähimaistansa kiusaukseen.
Näytti siltä kuin olisi Tomkins itse tyytynyt saamansa luottamuksen rajoitukseen tai halunnut tekeytyä sokeammaksi kuin hän todella olikaan tuon vieraan läsnäololle perheessä. Joceline, joka oli varsin mielevä mies, pani merkille, että kun Tomkins oli parina kertana välttämättömän sattuman johdosta tavannut Kerneguyn, independentti näytti omistavan sille seikalle vähemmän harrastusta kuin hän olisi odottanut noin utelevan urkkijan taholta. "Hän ei kysellyt mitään nuoresta vieraasta", sanoi Joceline. "Jumala varjelkoon häntä jo tietämästä tai epäilemästä liira paljoa!" Mutta hänen epäluulonsa hälvenivät, kun heidän sittemmin keskustellessaan Joseph Tomkins mainitsi kuninkaan pakenemisen Bristolista ihan varmana tietona ja nimesi sekä: aluksen, jolla hänen ilmoitettiin purjehtineen pois, että sitä kuljettaneen laivurin, näyttäen pitävän ilmoitusta niin taattuna, että Joceline katsoi mahdottomaksi miehen vähääkään aavistella asian todellista laitaa.
Tästä vakaumuksesta ja heidän välillään solmiutuneesta toveruudesta huolimatta päätti uskollinen puistonkaitsija kuitenkin yhäti pitää tiukasti silmällä kuomaansa ja olla valmiina hälyttämään heti aihetta nähdessään. Tosin hän arveli saaneensa syytä uskoa, että tuo hänen ystävänsä oli päihtyneiden ja intomielisten pauhaustensa uhalla niin luotettava kuin tohtori Rochecliffekin vakuutti; mutta hän oli silti seikkailija, jonka viitassa oli päällys ja sisustus eri väriä, ja suuri palkinto ja menneiden hairahdusten anteeksianto voisivat kiusata hänet vielä kerran kääntämään kelkkansa. Näistä syistä Joceline vartioitsi Taattua Tomkinsia visusti, vaikka vaivihkaa.
Olemme sanoneet, että nokkela isännöitsijä sai yleiseen hyvän vastaanoton Woodstockissa, kauppalassa kuten palatsihuvilassakin, ja että Joceline Joliffekin pyrki peittämään sydämellisen vieraanvaraisuuden suureen touhuamiseen epäluulonsa, joita hänelle pitkin aikaa väkisin tunkeutui mieleen. Oli kuitenkin kaksi henkilöä, jotka peräti erilaisista syistä eivät omasta kohdastaan suvainneet noin yleisesti kelpoitettua miestä.
Toinen oli Nehemia Holdenough, joka suurella mielen katkeruudella muisteli independentin väkivaltaista tunkeutumista hänen saarnastuoliinsa. Yksityisoloissa hän aina mainitsi tätä valehtelevana lähetyssaarnaajana, johon saatana oli puhaltanut eksytyksen hengen, ja sitäpaitsi hän kirkossa piti pontevan saarnan väärästä profeetasta, jonka suusta hyppi sammakoita. Sananselitystä kiittivät suuresti kauppalanvanhin ja useimmat porvarilliset, ollen sitä mieltä, että heidän pastorinsa oli satuttanut raskaan iskun independenttiläisyyden ytimeen asti. Toiselta puolen vapaakirkolliset väittivät, että Joseph Tomkins oli tehnyt onnistuneen ja voitollisen ryntäyksen saman päivän iltana hartauspuheessa, jossa hän monien käsityöläisten mielestä todisti, että Jeremiaan lause "profeetat opettavat valhetta, ja papit ovat herrat heidän kauttansa" piti tarkoin paikkansa presbyteriläisen kirkollishallinnan suhteen. Pappismies lähetti selvityksen vastustajansa käytöksestä kunnianarvoisalle rehtori Edwardsille, jotta tämä seuraavassa "Gangraena'n" painoksessa leimaisi hänet ruttoiseksi kerettiläiseksi, ja Tomkins suositti pastoria isännälleen Desboroughille sopivana henkilönä rangaistavaksi runsaalla sakolla yksityishengellisyyden vainoamisesta. Samalla hän vakuutti herralleen, että vaikka pastori saattoi näyttää köyhältä, tarvitsi kuitenkin vain majoittaa hänen luokseen joitakuita huoveja sakon suorittamiseen asti, jotta kauppalassa jokainen rikkaan kauppamiehen vaimo mieluummin näpistäisi kassalaatikosta kuin jäisi jumalattomuuden mammonan puutteessa katsomaan pappinsa vitkastuvaa lunastusta koettelemuksesta. Väittelijäin kesken ilmeni luonnollisesti niukkaa hyväntahtoisuutta kun hengellinen erimielisyys sai noin maallisen käänteen.
Mutta Joe Tomkins oli paljoa enemmän pahoillaan siitä huonosta käsityksestä, jonka hänestä näkyi saaneen muuan toinen henkilö, koska hän halusi tämän suosiollisuutta paljoa hartaammin kuin Nehemia Holdenoughin. Hän oli nimittäin tuntenut voimallista kutsumusta sievän mistress Phoebe Mayflowerin käännyttämiseen aina siitä asti kun oli luennoinut Shakespearesta heidän ensi kertaa kohdatessaan toisensa palatsihuvilassa. Hän näytti kuitenkin pyrkiväni pitkittämään tätä vakavampaa työtä hiljaisuudessa ja erittäinkin salaamaan ponnistuksiansa Joceline Joliffelta, koska ystävä saattoi olla mustasukkaisuuteen luontuva. Mutta turhaan hän muokkasi uskollista neitoa milloin Korkean Veisun lauselmilla, milloin otteilla Greenin "Arcadia'sta" tai mehevillä "Venus- ja Adonis"-runoelman[29] kohdilla sekä vielä vaikeatajuisemmilla opetuksilla, joita hän valikoitsi "Aristoteleen Mestariteos"-nimisestä kansanomaisesta julkaisusta. Millekään hänen kosinnalleen, raamatulliselle tai arkiaikaiselle, sielutieteelliselle tai luontoperäiselle, ei Phoebe Mayflower omistanut suosiollisuutta.
Neitonen toiselta puolen rakasti Jocelinea Joliffea ja oli toiselta puolin inhonnut Joseph Tomkinsia jo ensi näkemällä kapinallisena puritanina, mikä tunne ei suinkaan lieventynyt hänen havaitessaan syytä arvostella mielistelijäänsä ulkokultaiseksi elostelijaksi. Hän vihasi miehen kumpaistakin olemusta, ei milloinkaan sietänyt hänen puheluaan, kun vain pääsi karttamaan sitä, ja hänen seuransa ollessa pakollista tyttö kuunteli häntä ainoastaan koska tiesi hänen saaneen osakseen sen verran luottamuksia, että hänen loukkaamisensa voisi vaarantaa koko perheen turvallisuutta, huonekunnan, jonka palveluksessa Phoebe oli syntynyt ja kasvanut ja jonka onni oli hänen hartaana silmämääränään. Jotenkin samanlaisista syistä hän ei sallinut Joceline Joliffen huomata, kuinka vastenmieliseksi taloudenhoitaja oli hänelle käynyt. Metsämiehen ja soturin luonto olisi luultavasti toimittanut asiat ratkaisuun, jossa Phoeben rakastetun metsästyspuukko ja kaitsijasauva olisivat joutuneet liian epäsuhtaiseen koetukseen vaarallisen kilpailijan aina mukanaan pitämiä pistooleja ja pitkää miekkaa vastaan. Mutta työläs on sokaista luulevaisuutta, kun on vähänkin epäilyksen aihetta, ja kenties ei Jocelinea kannustanut tiukasti vartioimaan toveriansa ainoastaan kuninkaan turvallisuuden kiihkeä harrastus, vaan myös joku epämääräinen aavistus, että Tomkinsille ei olisi ollut vastenmielistä saalistaa hänen omalla kaunoisella konnullaan.