"Ole varma, että siitä asiasta on pidetty huolta", vastasi tohtori yhtä pahaenteiseen tapaan kuin äskenkin. Kukaan ei virkkanut sen enempää, ja pahojen aavistusten hyytävä ja ahdistava tunne näytti yhtäkkiä painostavan seuruetta tuollaisen aistimuksen tavoin, joka ilmoittaa ukkosen lähenemisen, kun joku on erityisen herkkä sähköiselle vaikutukselle.
Valepukuinen hallitsija, joka oli sinä päivänä saanut kehoituksen valmistautua kiireesti jättämään tilapäisen suojapaikkansa, koki omaa osuuttansa ankeudesta, joka oli vallannut pikku seurueen. Mutta hän oli myös ensimäinen ravistamaan sen pois, se kun ei soveltunut hänen luonteeseensa eikä asemaansa. Hilpeys oli edellisen johtavana piirteenä, ja jälkimäinen vaati malttia eikä alakuloisuutta.
"Me teemme hetken raskaammaksi, kun olemme siitä murheissamme", hän
sanoi. "Eikö teidän olisi parempi yhtyä laulamaan kanssani Patrick
Careyn iloista hyvästelyä, mistress Alice? — Kas, ettekö tunne Pat
Careytä — loordi Falklandin nuorempaa veljeä?"
"Kuolemattoman loordi Falklandin veli, ja sepittää lauluja!" oudoksui tohtori.
"Ka, tohtori, runottaret korjaavat kymmenyksensä kuten kirkkokin", virkkoi Kaarlo, "ja niillä on osuutensa jokaisesta huomattavasta suvusta. Te ette tunne sanoja, mistress Alice, mutta voitte sentään auttaa minua ainakin kerrossa:
"'No, koska ero koituu, ja tuskin milloinkaan
Woodstockin aimo linnaa ma vielä nähdä saan,
niin hauskaa pitäkäämme, ja malja kulkemaan
joukossa juomaveikkoin vankkain.'"
Laulu kohosi, vaan ei vauhdikkaasti. Se oli tuollainen väkinäisen raton yritys, joka ilmaisee todellisen hilpeyden puutetta selvemmin kuin se mitenkään muutoin ilmenee. Kaarlo keskeytti laulun ja moitti apulaulajia.
"Te hymisette, hyvä mistress Alice, niinkuin veisaisitte katumuspsalmia, ja te, hyvä tohtori, niinkuin sanelisitte hautaustekstiä."
Tohtori nousi pikaisesti pöydän äärestä ja kääntyi ikkunaan, sillä tuo huomautus sopi kummallisesti tehtävään, joka hänen oli sinä iltana suoritettava. Kaarlo katsoi häneen hiukan kummeksuen, sillä alituinen vaaransa sai hänet valppaasti tarkkaamaan ympäristönsä vähäisimpiäkin liikkeitä; sitte hän kääntyi Sir Henryyn ja sanoi: "Voitteko te, kunnioitettava isäntäni, mainita mitään syytä tälle apeuden puuskalle, joka on niin ihmeellisesti hiipinyt ahdistamaan meitä kaikkia?"
"En suinkaan, hyvä Louis", vastasi ritari; "minä en ole laisinkaan harjaantunut viisaustieteen nokkeluuksiin. Voisin yhtä hyvin ottaa selittääkseni teille, minkätähden Bevis kääntyy kolmasti ympäri ennen kuin laskeutuu levolle. Saatan ainoastaan sanoa omasta puolestani, että jos iällisyys ja suru ja epätietoisuus riittää murtamaan rattoisan mielen tai ainakin nykistämään sitä tuolloin tällöin, minulla on osuuteni niistä kaikista, joten minä ainakaan en voi sanoa olevani alakuloisena pelkästään syystä etten ole hilpeällä päällä. Minulla on liiankin pätevä aihe murehtimiseen. Soisinpa näkeväni poikani, vaikkapa vain minuutiksi!"