Onnetar näytti kerrankin auliilta tyydyttämään vanhusta, sillä Albert Lee saapui samalla hetkellä. Hän oli pukeutunut matka-asuun ja näköjään ratsastanut hellittömästi. Huoneeseen astuessaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetkiseksi se katse pysähtyi valepukuiseen prinssiin, ja varmistuneena siitä silmäniskusta, jonka hän sai tältä vastaukseksi, hän kiirehti vanhan ajan tapaa noudattaen polvistumaan isänsä eteen ja anomaan hänen siunaustansa. "Se sinulla on, poikani", vastasi vanhus, ja kyynel herahti hänen silmiinsä, kun hän laski kätensä pitkille kiharoille, jotka ilmaisivat nuoren kavalierin säätyarvoa ja periaatteita; ne oli tavallisesti suorittu ja käherretty jokseenkin huolellisesti, mutta valuivat nyt siistimättöminä ja hajallaan hartioille. He pysyivät tovin tässä asennossa, kunnes vanhus äkkiä kavahti siitä ikäänkuin häpeillen mielenliikutusta jota oli ilmaissut niin monen todistajan nähden. Pyyhkäisten pikaisesti kädenselällä silmiään hän käski Albertin nousta ja muistaa illallisensa, "koska arvatenkin olet ratsastanut joutuin ja kaukaa siitä saakka kun viimeksi haukkasit — ja me panemme kiertämään maljan hänen terveydekseen, jos tohtori Rochecliffe ja hyvä seurue suvaitsee. Joceline, senkin nahjus, siirtele vikkelämmin koipiasi — näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
"Joceline on huonovointinen myötätunnon tähden", selitti Alice. "Phoebe Mayfloweria kohti juoksi tänään uroshirvi; hänen täytyi huutaa Joceline avuksi elukan karkoittamiseen — ja tyttö on saanut hermopuistatuksia siitä asti kun tuli kotiin."
"Typerä letukka", tuumi vanha ritari; "hänhän on metsämiehen tytär! Mutta, Joceline, jos se hirvi käy vaaralliseksi, niin sinun pitää sinkauttaa sen läpi kunnon vasama."
"Ei ole tarvis, Sir Henry", sopersi Joceline työläästi, "se häiritsijä on nyt kyllin säyseä — ei se enää tee sellaista rikkomusta".
"Pidä huoli siitä", haastoi ritari; "sinun tulee muistaa, että mistress Alice usein kävelee ajopuistossa. Ja nyt kaada kaikille ja täytä pikari itsellesikin, jotta kauhu kaikkoaisi, kuten huima Will lausuu. Joutavia, mies, Phoebe siitä kyllä toipuu — hän vain kirkui ja juoksi, jotta sinä saisit huvin auttaa häntä. Muista, mitä teet, äläkä läikyttele viiniä tuolla tavoin. — No, malja vaeltajallemme, joka on tullut jälleen luoksemme."
"Kukaan ei yhdy siihen halukkaammin kuin minä", virkkoi valepukuinen prinssi, huomaamattaan tekeytyen tärkeämmäksi kuin hänen esittämänsä osa juuri oikeutti; mutta Sir Henry oli mieltynyt oletettuun paashiin hänen kaikkine omituisuuksinensa ja kohdisti vain lievän nuhteen nuorukaisen hätäilyyn. "Sinä olet hilpeä, hyväluontoinen nuorukainen, Louis", hän huomautti; "mutta kummallista on nähdä, kuinka nykyisen sukupolven häikäilemättömyys on syrjäyttänyt sen vakavuuden ja kunnioituksen, jota minun nuoruudessani säännöllisesti noudatettiin korkeampaa säätyä ja asemaa kohtaan — minä en olisi rohjennut päästää kieltäni valtoimeksi jumaluusopin tohtorin kuuluessa seuraan, yhtä vähän kuin olisin hirvinnyt puhella kirkossa jumalanpalveluksen aikana".
"Totta kyllä, isä", virkkoi Albert kiireisesti puuttuen puheeseen, "mutta master Kerneguylla oli parempi oikeus puhua tällähaavaa, kun minä olen ollut poissa hänen asiallaan yhtä hyvin kuin omallanikin, tavannut useita hänen ystäviään ja tuon hänelle tärkeitä tietoja".
Kaarlo oli nousemaisillaan ja viittaamaisillaan Albertia syrjään, luonnollisen kärsimättömänä tietämään, mitä uutisia hän oli kuullut tai mikä turvallisen paon suunnitelma oli nyt määrätty hänelle. Mutta tohtori Rochecliffe nykäisi häntä takinliepeestä vihjaukseksi, että hänen piti istua alallaan ja olla ilmaisematta mitään erikoista jännityksen aihetta, koska hänen todellisen asemansa mahdollisesti tullessa äkkiä ilmi Sir Henry Leen tunteitten rajuus olisi luultavasti vetänyt puoleensa liiaksi huomaavaisuutta.
Kaarlo vastasikin senvuoksi ritarin muistutuksen johdosta vain, että hänellä oli erityinen syy äkilliseen ja mutkattomaan kiitollisuutensa lausumiseen eversti Leelle — että sydämellinen tunnustus yleensä pulpahti esiin säädyttömästi — ja lopuksi, että hän oli suuresti hyvillään Sir Henryn ojennuksesta; "milloin hyvänsä lähdenkään Woodstockista, jätän varmasti tämän paikan parempana miehenä kuin tänne tulin", hän lisäsi viimeksi.
Hänen puheensa oli luonnollisesti näköjään osoitettu isälle, mutta katsahdus Aliceen vakuutti nuorelle neidille, että tällä oli runsas osuus kohteliaisuudesta.