"Pelkään", lisäsi Kaarlo Albertille, "että tulit ilmoittamaan meille oleskelumme täällä jo loppuvankin hyvin lyhyeen".
"Voimme viipyä ainoastaan muutamia tunteja enää", sanoi Albert, "juuri sen verran kuin tarvitaan meidän ja hevostemme levähdykseen. Olen hankkinut kaksi ratsua, jotka ovat vankkoja ja koeteltuja. Mutta tohtori Rochecliffe ei pitänyt sopimustansa. Odotin tapaavani jonkun alhaalla Jocelinen majan luona, jonne jätin hevoset; ja kun ei siellä ollutkaan ketään, viivästyin tunnin pahnoittaessani ne itse levolle, jotta ne olisivat valmiita huomispäivän ponnistuksiin — sillä meidän täytyy lähteä taipaleelle ennen aamun valkenemista."
"Minä — minä — aioin lähettää Tomkinsin — mutta — mutta —" tankkasi tohtori, "minä —"
"Se keropää heittiö oli päissään tai tapaamattomissa kaiketi", arveli Albert. "Se ilahduttaa minua — te voitte helposti luottaa häneen liian pitkälle."
"Tähän asti hän on ollut uskollinen", väitti tohtori, "ja tuskin luulen hänen nyt enää pettävän minua. Mutta Joceline lähtee sinne ja toimittaa hevoset valmiiksi aamulla."
Jocelinen kasvot kuvastivat tavallisesti mitä ripeintä toimeliaisuutta erityisen tapauksen sattuessa. Nyt hän kuitenkin näytti empivän.
"Tulettehan minun kanssani vähän matkaa, herra tohtori?" hän virkahti hiipaillen lähelle Rochecliffeä.
"Mitä, senkin tolvana, hulttio ja pölkkypää", kivahti ritari, "pyydätkö sinä tohtori Rochecliffeä seuraksesi tällaisena hetkenä? Ulos, koira — vilistä sinne alas koppiin heti, muutoin kolhaisen paksun pääkuoresi halki."
Joceline katseli tuskaisin silmin hengenmiestä ikäänkuin rukoillen tätä puhumaan hänen puolestaan. Mutta juuri kun toinen aikoi virkkaa jotakin, kajahti eteissuojaman ovelta mitä murheellisin ulvonta, ja koiran kuultiin pyytävän pääsyä raappimisellaan.
"Mikä nyt Bevistäkin vaivaa?" ihmetteli vanha ritari. "Ihan tämä lienee kaikkien narrien päivä, ja koko ympäristöni näkyy tulevan hulluksi!"