Sama ääni hätkähdytti Albertin ja Kaarlon kahdenkeskisestä neuvottelusta, johon he olivat saaneet tilaisuuden, ja Albert juoksi ulko-ovelle omakohtaisesti tutkimaan melun syytä.
"Se ei ole mikään hälytys", huomautti vanha ritari Kerneguylle, "sillä silloin koiran haukunta on lyhyttä, kimakkaa ja raivokasta. Noiden pitkällisten ulvahdusten sanotaan olevan pahaenteisiä. Juuri sillä tavoin Bevisin isoisä ulisi kaiken yötä, kun isä-parkani kuoli. Jos se tulee nyt ennustuksena, niin suokoon Jumala, että se koskee vanhaa ja hyödytöntä eikä nuoria ja niitä, jotka voivat vielä palvella kuningasta ja maata!"
Koira oli työntynyt eversti Leen ohi tämän seistessä tuokion aikaa eteissuojaman ovella kuuntelemassa, liikkuiko ulkosalla mitään. Sillävälin Bevis tunkeusi huoneeseen, missä seurue oli koolla, kantaen suussansa jotakin ja harvinaisessa määrin ilmaisten sitä velvollisuudentuntoa ja harrastusta, jota koira näyttää osoittavan ajatellessaan, että sillä on jotain tärkeätä hoidettavanaan. Se ilmestyi siis esille pitkä häntä riipuksissa, pää kumarassa ja korvat kumussa, astellen juhlallisen, mutta murheisen arvokkaasti kuin sotaratsu herransa hautajaisissa. Tällä tavoin se eteni lattian poikki, meni suoraan Jocelinen eteen, joka oli katsellut sitä hämmästyneenä, ja surkeasti uikahtaen laski hänen jalkoihinsa esineen, jonka oli tuonut suussaan. Joceline kumartui ja otti lattialta miehen kintaan, huovien käyttämää kuosia; ranteesta nimittäin ulkoni vanhanaikaisen rautahansikkaan vahvikkeiden tavoin paksuja nahkaliuskoja, jotka ulottuvat puolitiehen kyynäspäätä ja varjelevat käsivartta miekan iskulta. Mutta tuskin oli Joceline vilkaissut itsessään noin tavalliseen esineeseen, kun hän pudotti sen kädestään, hoipersi taaksepäin, voihkasi ja oli lyyhistyä maahan.
"No, pelkurin kirous painakoon sinua epattoa!" murahti ritari, joka oli vuorostaan siepannut kintaan ja katseli sitä; "sinut pitäisi lähettää takaisin kouluun piestäväksi, kunnes raukan veri peitettäisiin sinusta. Mitä näetkään muuta kuin hansikkaan, senkin jänishousu, ja vieläpä varsin likaisen! Kas, tässä on kirjoitusta — Joseph Tomkins? — sehän onkin tuon keropään. Toivon, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut — sillä tämä tässä kädenselässä ei ole multaa, vaan verta. Bevis on saattanut puraista miestä, ja sentään näytti koira hänestä paljon pitävänkin — taikka se uroshirvi on voinut häntä satuttaa. Liikkeelle, Joceline, heti katsomaan, missä hän on — puhalla sitte torveasi."
"En voi lähteä", empi Joliffe, "jollei" — ja taaskin hän surkeasti katsoi tohtori Rochecliffeen, joka näki, että aikaa ei ollut hukattavissa metsänvartijan kauhistuksen tyynnyttämisessä, koska hänen palveluksiaan mitä tähdellisimmin tarvittiin nykyisissä olosuhteissa. "Hanki lapio ja kuokka", hän kuiskasi tälle, "sekä salalyhty, ja minut tapaat raiskiomaalla".
Joceline poistui huoneesta, ja tohtori virkkoi muutamia selittäviä sanoja eversti Leelle, ennen kuin seurasi miestä. Hänen oma mielialansa ei suinkaan ollut painuksissa tällaisen käänteen johdosta, vaan pikemmin kohonnut ripeämmäksi, hänelle kun vehkeily ja vaara olivat luonnollista ympäristöä. "Täällä on sattunut tihutapauksia", hän kertoi, "sinun lähdettyäsi. Tomkins kohteli raakamaisesti sisäkkö Phoebeä — Joceline ja hän joutuivat käsirysyyn, ja Tomkins makaa hengettömänä vesaikossa lähellä Rosamondin lähdettä. On välttämätöntä Jocelinen ja minun mennä kiireimmiten hautaamaan ruumis, sillä siitä puhumattakaan, että joku saattaisi kompastua siihen ja nostaa hälytyksen, tuo Joceline-pahainen ei ikinä pysty mihinkään toimintaan ennen kuin vainaja on mullassa. Metsänvartija on kyllä urhea kuin jalopeura, mutta hänellä on oma heikko puolensa: hän pelkää kuollutta enemmän kuin elävää. Mihin aikaan aiotte lähteä liikkeelle huomenna?"
"Päivän koittaessa tai varemmin", ilmoitti eversti Lee; "mutta me tapaamme toisemme vielä. Alus on hankittu ja minulla on vaihtohevosia varattuna useaan paikkaan — me lähdemme Sussexin rannikolta, ja taipaleella saan kirjeen, jossa minulle täsmälleen ilmoitetaan paikka." "Miksette lähde heti?" kysyi tohtori. "Hevoset sortuisivat", vastasi Albert; "niillä on tänään ratsastettu kovasti".
"Hyvää yötä", toivotti Rochecliffe; "minun on mentävä työhöni. Lähtekää te ensi hommaksenne levolle. Surmatun ruumiin kätkeminen ja kuninkaan toimittaminen turvaan vaarasta ja vankeudesta ovat kaksi temppua, joita on samana yönä sattunut harvojen osalle, paitsi minun; mutta eipähän minun sovi sota-asuun sonnustautuessani kerskua niinkuin olisin riisumassa sitä voiton jälkeen."
Niin sanoen hän läksi huoneesta ja viittaansa verhoutuen meni raiskiomaaksi nimitettyyn osaan puutarhaa. Oli raakean pakastava sää. Sumua painui sankkoina kiehkuroina alavammalle maalle, mutta yö ei ollut peräti pimeä, kun ottaa lukuun, että taivaankappaleita suuressa määrin peitti usma. Tohtori Rochecliffe ei kuitenkaan kyennyt eroittamaan metsänvartijaa, ennen kuin oli pari kertaa yskäissyt, jolloin Joceline vastasi merkillä, päästäen salalyhdystään valonvilahduksen. Tätä vihiä seuraten jumaluusoppinut tapasi hänet nojaamassa tukipatsaaseen, joka oli aikoinaan kannattanut jo raunioiksi sortunutta parveketta. Hänellä oli kärkikuokka ja rautalapio, samalla kun hänen olaltaan riippui hirventalja.
"Mitä sinä tuolla taljalla teet, Joceline", oudoksui tohtori
Rochecliffe, "kun raahaat sitä mukanasi tällaisella asialla oltaessa?"