"No, katsokaas, tohtori", vastasi toinen, "voinhan sen kaiken teille kertoakin. Se mies ja minä — hän tuolla — tiedätte, ketä tarkoitan, — jouduimme monta vuotta takaperin riitaan tästä hirvestä. Sillä vaikka me olimme hyviä ystävyksiä, ja Philip sai toisinaan isäntäni luvalla auttaa minua toimissani, tiesin kuitenkin kaikesta huolimatta, että Philip Hazeldine väliin kulki kiellettyjä teitä. Hirvenvarkaat olivat kovin rohkeita siihen aikaan, vähää ennen sodan puhkeamista, jolloin ihmiset alkoivat käydä riihattomiksi. Ja niinpä sattui, että eräänä päivänä tapasin ajopuistossa kaksi miestä, kasvot mustattuina ja paita vaatteiden päälle vedettynä, kantamassa niin komeata uroshirveä välissään kuin oli puistossa ainoatakaan. Karkasin siekailematta heidän kimppuunsa — toinen pääsi pakoon, mutta toisen sain napatuksi, ja kuka se olikaan muu kuin taattu Phil Hazeldine! No, en tiedä, teinkö oikein vai väärin, mutta hän oli vanha ystäväni ja sarkkakumppanini, ja minä tyydyin hänen parannuslupaukseensa vastaisuutta varten; ja hän auttoi minua ripustamaan hirven puuhun, ja minä tulin takaisin hevosella, viedäkseni sen palatsihuvilaan ja kertoakseni ritarille koko jutun, paitsi Philin nimeä. Mutta ne veijarit olivat olleet minulle liian nokkelia, sillä he olivat nylkeneet ja ruokonneet hirven, paloitelleet lihat ja kantaneet ne pois, jättäen taljan ja sarvet, joihin oli paperilapulle kiinnitetty toivotus:
"'Otan lonkan mie, saat rinnan sie, ja sarvet ja taljan vartija vie.'
"Ja tämän minä tiesin tuollaiseksi Philin huimaksi kujeeksi, joita hän oli siihen aikaan valmis tekemään kelle hyvänsä tienoon miehelle. Mutta minä kiusaannuin siitä niin ylettömästi, että annoin nahkapeitturin valmistaa hirventaljan ja vannoin säästäväni sen käärinliinaksi joko hänelle tai itselleni; ja vaikka olin jo aikaa sitte katunut äkkipikaista valaani, näette nyt kuitenkin, tohtori, mihin se on johtanut — minä sen kyllä unohdin, mutta paholainen ei."
"Oli kovin väärin sydäntyä niin syntiseen valaan", huomautti Rochecliffe; "mutta paljoa pahempi olisi sinun ollut yrittää toteuttaa se. Sentähden kehoitan sinua reipastautumaan", lohdutti kelpo jumaluusoppinut, "sillä tässä onnettomassa tapauksessa en minäkään olisi sen jälkeen, mitä kuulin Phoebeltä ja sinulta itseltäsi, voinut toivottaa kätesi pysyneen alallaan, vaikka saatankin pahoitella, että isku oli kuolettava. Olet kuitenkin tehnyt vain juuri sen, minkä teki suuri ja oikean hengen innoittama lainlaatija, kun hän näki egyptiläisen sortavan heprealaista, paitsi että tässä tapauksessa oli nainen poljettuna, kun hän Septuagintan sanojen mukaan percussum Egyptium abscondit sabulo, — toiste selitän sinulle niiden sanojen merkityksen. Kehoitan sinua siis olemaan ylenmäärin murehtimatta, sillä vaikka tämä seikka on onneton aikaan ja paikkaan nähden, niin on kuitenkin siitä päättäen, mitä Phoebe on minulle kertonut tuon heittiön mielipiteistä, suuresti surettavaa, että hänen aivojansa ei ollut isketty mäsäksi jo kehdossa mieluummin kuin että hänestä sukeusi tuollainen grindletonilainen tai muggletonilainen, joissa kaikkinaisen ruman ja herjaavan kerettiläisyyden huippu yhtyy sellaiseen yleiseen tekopyhän alistuvaisuuden harjoitteluun, että sillä voitaisiin pettää heidän herransakin, itse saatana."
"Kuitenkin, sir", pyysi metsänvartija, "toivon teidän suovan muutamia kirkonmenoja tuolle mies-poloiselle, se kun oli hänen viimeinen toivomuksensa, samalla kun hän nimesi teidät, sir; ja ellei sitä tehtäisi, uskaltaisin tuskin enää sinä ilmoisna ikänä liikkua ulkosalla pimeässä".
"Sinä olet typerä, mutta jos", pitkitti tohtori, "hän mainitsi minua lähtönsä hetkellä ja halusi valtiokirkon viimeisiä toimituksia, niin kenties hänessä juuri hengen eritessä tapahtui käännös pahasta ja pyrkimys hyvään; ja jos taivas soi hänelle armoa noin soveliaan rukouksen lausumiseksi, niin minkätähden kieltäisi sitä ihminen? Pelkään vainajan lyhyyttä."
"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne voi typistää toimituksensa lyhyenlaiseksi", esitti Joceline; "hän ei totisesti ansaitse sitä kokonaisena, mutta jollei mitään tehtäisi, niin pakenisin luullakseni maasta. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja niistä muistuttamaan hän kai lähetti Bevisin luokseni kintaansa keralla."
"Häpeä, senkin hupsu! Luuletko", morkkasi tohtori, "että vainajat lähettävät eläville hansikkaita niinkuin haavesepustusten ritarit tai että he siinä tapauksessa valitsisivat koiria haasteittensa tuojiksi? Sanonpa sinulle, hupelo, että syy oli varsin luonnollinen. Ympäristöä samoillessaan Bevis löysi ruumiin ja toi kintaan sinulle ilmoittaakseen, missä se makasi ja pyytääkseen apua, sillä sellainen on noiden elukkain ylväs väisti hädänalaista kohtaan."
"Ei, jos niin ajattelette, tohtori", rohkaistui Joceline, "ja epäilemättä Bevis tunsi suurta harrastusta sitä miestä kohtaan, se minun täytyy sanoa, — — mutta ellei se tosiaan ollutkin jotakin pahempaa Bevisin hahmossa, sillä minusta näyttivät sen silmät hurjilta ja hehkuvilta kuin olisi se aikonut puhua".
Siten höpistessään Joceline vitkasteli ja pahastutti epäröimisellään tohtoria, joka huudahti: "Tulehan siitä, mokoma laiska kuhnuri. Oletko sinä soturi, ja urhea, kun noin pahasti pelkäät kuollutta miestä? Olethan varmaankin surmannut miehiä taistelussa ja takaa-ajossa."