"Kyllä, mutta ne olivat selin minuun", selitti Joceline. "En ole milloinkaan nähnyt kenenkään heistä kääntävän päätänsä taaksepäin ja tuijottavan minuun niinkuin tuo mies teki, silmiensä säilyttäessä vihaan sekautuneen kauhun ja nuhtelun katseen, kunnes ne kävivät himmeiksi kuin hyyde. Ja jollette te olisi mukanani, ja kun herrani asiat ja jotain muutakin on pahasti pelissä, niin enpä koko Woodstockinkaan tähden enää katsoisi häneen."
"Sinun täytyy sentään", virkkoi tohtori äkkiä pysähtyen, "sillä tässä on se paikka, missä hän makaa! Tule tänne syvälle näreikköön — varo kompastumasta — täällä on juuri sopiva aukio, ja me vedämme orjantappurat haudan yli jälkeenpäin."
Siten jaellessaan määräyksiänsä tohtori myös auttoi niiden toteuttamisessa. Hänen saattolaisensa ahersi matalan ja muodottoman haudan kaivamisessa, mikä oli varsin tukalaa työtä, kun maaperän tekivät puunjuuret sitkeäksi! jotapaitsi se oli pakastaessa routaantunut. Sillävälin hengenmies luki joitakuita kohtia hautaustoimituksesta, osittain tyynnyttääkseen Jocelinen taikauskoista kauhua ja osittain syystä että hän katsoi omantunnon asiaksi olla epäämättä kirkollisia menoja henkilöltä, joka oli viimeisellä hetkellään anonut niiden apua.
32. LUKU.
VANHA RITARI TARMOKKAANA.
Victor Leen vierashuoneeseen jäänyt seurue aikoi juuri hajaantua levolle ja oli jo noussut toivottamaan toisilleen hyvää yötä, kun eteissuojaman ovelta kuului koputusta. Albert, seurueen etuvahti, kiirehti avaamaan sitä, huoneesta poistuessaan pyytäen muita pysymään hiljaa, kunnes hän sai selon koputuksen laadusta. Ulkokäytävässä hän huusi kysymyksen, kuka siellä oli ja mitä näin myöhäisenä hetkenä, tahdottiin.
"Minä vain", vastasi kimeä ääni.
"Ja mikä on nimesi, pikku mies?" tiedusti Albert.
"Spitfire, sir", vastasi ääni ulkoa.
"Spitfire?" oudoksui Albert.