"Niin, sir", selitti pyrkijä; "koko maailma nimittää minua siksi, ja eversti Everard itsekin. Mutta nimeni on oikeastaan Spittal."
"Eversti Everard! Tuletko hänen asiallaan?" kysyi nuori Lee.
"En, sir; minut lähetti, sir, Roger Wildrake, Squattlesealammen junkkari, jos suvaitsette", kertoi poika; "ja minä olen tuomassa mistress Leelle vakuutta, joka minun on annettava hänen omiin käsiinsä, kunhan vain avaisitte oven, sir, ja laskisitte minut sisälle — mutta minä en voi tehdä mitään, kun on kolme tuumaa lautaa välissämme".
"Se on joku tuon humalaisen hulluttelijan oikku", virkkoi Albert matalalla äänellä sisarelleen, joka oli varpasillaan hiipinyt ulos hänen jälkeensä.
"Älkäämme kuitenkin pikaisesti päätelkö niin", sanoi nuori neiti; "tällähaavaa saattaa vähäisinkin seikka olla tärkeä. — Minkä vakuuden on master Wildrake lähettänyt minua varten, pikku poika?"
"Eipä kovinkaan kallisarvoista", vastasi poika, "mutta hän tahtoi niin kiihkeästi toimittaa sen teille, että pani minut ulos ikkunasta niinkuin olisi kissanpoikasen viskannut, jotteivät minua olisi sotamiehet pysähdyttäneet".
"Kuuletko?" sanoi Alice veljelleen; "avaa ovi, Jumalan tähden".
Hänen veljeensä oli nyt sisaren aavistelu riittävästi tehonnut. Hän avasi oven kiireesti ja päästi sisälle pojan, jonka ulkomuoto olisi muuna aikana tuntunut heistä hyvinkin huvittavalta, se kun melkoisesti muistutti nyljettyä kaniinia livreijaan pyntättynä tai markkina-apinaa. Alaikäinen sanansaattaja astui eteissuojamaan monin kummallisin kumarruksin ja huojutuksin, antaen lehtokurpan höyhenen hyvin juhlallisesti nuorelle neidille ja vakuuttaen, että siinä oli se palkinto, jonka tämä oli voittanut veikanlyönnissään haukanpyynnistä.
"Kuulehan, pikku mies", tiedusti Albert, "oliko herrasi päissään vai selvänä, kun hän lähetti sinut näin kauvas tuomaan höyhentä tähän aikaan yöstä?"
"Luvalla sanoen, sir", määritteli poika, "hän oli oman arvostelunsa mukaan selvä, vaikka minä jokaisesta muusta henkilöstä sanoisin sitä tilaa päihtymykseksi".