"Hitto sen juopon turhimuksen periköön!" noitui Albert. "Tuossa on sinulle lantti, poika, ja sano herrallesi, että hän sommitelkoon pilojansa sopiville henkilöille ja säällisinä aikoina."
"Maltahan vielä hetkinen", huudahti Alice; "me emme saa olla kovin äkkipikaisia — tämä vaatii varovaista tutkintaa".
"Höyhen", vähitteli Albert, "kaikki tämä hyörinä pelkästä höyhenestä! Ka, tohtori Rochecliffekään ei kykenisi nuuskimaan mitään tästä, vaikka hän imee tietoja jokaisesta seikasta niinkuin harakka imisi munan."
"Koettakamme, mitä voimme saada aikaan ilman häntä", esitti Alice ja lisäsi poikaan kääntyen: "Herrasi luona on siis vieraita?"
"Eversti Everardin luona, madam, mikä merkitsee samaa", vastasi
Spitfire.
"Ja millaisia vieraita?" kysyi Alice; "pitokumppaneita varmaankin?"
"Niin, mistress", selitti poika, "sellaisia pitokumppaneita, jotka tekeytyvät tervetulleiksi missä hyvänsä, jos eivät kohtaa lämmintä vastaanottoa isännältään — sotureita, madam".
"Niitä, jotka ovat kauvan majailleet Woodstockissa", virkahti Albert.
"Ei, sir", kertoi Spitfire, "vaan uusia tulokkaita, joilla on komeat nahkakölterit ja teräksiset rintahaarniskat ja heidän päällikkönsä — teidän arvollisuutenne ja armollinen neiti eivät ole koskaan nähneet sellaista miestä! — ainakin olen varma, että Bill Spitfire ei ikänä ole".
"Oliko hän pitkä vai lyhyt?" tiedusti Albert nyt pahasti säikkyneenä.