"Minä en voi nähdä sen toimenpiteen kohtuullisuutta", väitti Kaarlo vastaan.
"Enkä minä", puuttui puheeseen ritari. "Talossani kuljetaan edes takaisin, tehdään suunnitelmia ja muutellaan niitä, suvaitsematta kuulustaa minun mielipidettäni! Ja kuka on master Kerneguy tai mitä on hän minulle, jotta poikani pitäisi jäädä ja antautua vahingon vaaraan, tämän skotlantilaisen paashinne pujahtaessa tiehensä hänen asussaan? Minä en suostu sellaisen tempun toteuttamiseen, vaikka se olisi hienoin lukinverkko, mitä on koskaan kudottu tohtori Rochecliffen aivoissa. — En suo sinulle mitään pahaa, Louis; sinä olet vilkas nuorukainen, mutta minua on kohdeltu tässä hiukan liian kevyesti, mies."
"Olen täydellisesti teidän kannallanne, Sir Henry", vastasi puhuteltu henkilö. "Teitä on tosiaan palkittu vieraanvaraisuudestanne sen luottamuksen puutteella, jota ei olisi koskaan voitu osoittaa soveliaammin. Mutta hetki on tullut, jolloin minun täytyy yhdellä sanalla ilmoittaa, että minä olen se onneton Kaarlo Stuart, jonka osana on ollut koitua häviön aiheeksi parhaille ystävillensä ja jonka nykyinen asuminen perheessänne uhkaa tuholla teitä ja koko ympäristöänne."
"Master Louis Kerneguy", virkkoi ritari hyvin äkäisesti, "opetanpa teitä valitsemaan hauskutuksenne aiheet paremmin, kun latelette niitä minulle, ja vain rahtunen ärsytystä vielä tarvittaisiin, jotta haluaisin laskea unssin tai pari nenäkästä verta teistä".
"Olkaa hiljaa, isä, taivaan nimessä!" sanoi Albert vanhukselle. "Tämä on todellakin KUNINGAS; ja niin suuressa vaarassa on hänen vapautensa, että jokainen hukkaamamme silmänräpäys voi tuottaa kohtalokkaan onnettomuuden."
"Hyvä Jumala!" huudahti isä liittäen kätensä ristiin ja ollen lysähtää polvilleen; "onko harras toiveeni täyttynyt! Ja sellaisellako tavalla, että minun olisi rukoiltava sitä tapahtumattomaksi!"
Hän yritti sitte taivuttaa polveansa kuninkaalle — suuteli hallitsijansa kättä, viljavien kyynelten heruessa hänen silmistään — ja lausui: "Antakaa anteeksi, mylord — teidän majesteettinne, tarkoitan — sallikaa minun istua läsnäollessanne vain hetkinen, kunnes sydämeni tykkii vapaammin, ja sitte —"
Kaarlo kohotti vanhan ja uskollisen alamaisensa seisaalle, ja tuollaisenakin ahdistavan pelon ja vaaran hetkenä hän huomaavaisesti talutti vanhuksen istuimen luo, jolle tämä vaipui näköjään voivuksissa, pää painuneena pitkälle valkoiselle parralle ja isot kyyneleet sen hopeisissa hapenissa kimallellen. Alice ja Albert jäivät kuninkaan seuraan, väitellen ja kehoitellen häntä heti lähtemään.
"Hevoset ovat metsänvartijan majan luona", sanoi Albert, "ja uudet ratsut odottavat vain kahdeksantoista tai kahdenkymmenen penikulman päässä. Jos elukat jaksavat viedä teidät vain sinne asti —"
"Ettekö mieluummin", keskeytti Alice, "tahdo luottaa tämän paikan lukuisiin ja hyvin koeteltuihin kätköihin — Rochecliffen asuntoon ja vielä etäisempiin salakammioihin?"