"Erinomaista, isä hyvä, mainiota", kiitti Albert; "minä olin unohtanut metsäntarkastaja Martinin".
"Nuoret miehet unohtavat kaiken", tuumi ritari. "Voi että raajat ovat kykenemättömiä, kun pää, joka voi parhaiten ohjata niitä, on päässyt kenties viisaimmilleen!"
"Mutta hevosethan ovat väsyneitä", muistutti kuningas; "emmekö voisi saada vereksiä elukoita?"
"Mahdotonta tähän aikaan yöstä", vastasi Sir Henry; "mutta uupuneet ratsut pystyvät paljoon huolella ja hoidolla". Hän astui kiireisesti erääseen ikkunakomeroon kaapin eteen ja etsi jotakin sen laatikoista, vetäen niitä perätysten auki.
"Me menetämme aikaa, isä", sanoi Albert, joka pelkäsi, että vanhuksen osoittama älykkyys ja tarmo olivat olleet vain satunnaisena välähdyksenä lampusta, joka oli jälleen alkamaisillaan lekkua illan hämynä.
"Kas nuorta herraa", virkahti hänen isänsä terävästi; "sinunko sopii morkata minua tässä seurassa! Tiedä, että jos koko keropäitten helvetiltä säästynyt lauma olisi tällähaavaa keräytynyt pitämään kokousta Woodstockin ympärillä, saisin minä lähetetyksi pois Englannin kuninkaallisen toivon sellaista tietä myöten, että heistä viisaimmatkaan eivät kykenisi sitä koskaan arvaamaan. — Alice, rakkahin, älä kysele turhia, vaan kiidä keittiöön ja nouda pari viipaletta raavaanlihaa tai vielä mieluummin metsänriistaa; leikkaa ne pitkiä ja ohuita, kuuletko —"
"Tämä on mielen haihattelua", virkkoi Albert syrjään kuninkaalle. "Me teemme häntä kohtaan väärin ja tuotamme teidän majesteetillenne haittaa, kun kuuntelemme häntä."
"Minä luulen toisin", sanoi Alice, "ja tunnen isäni paremmin kuin sinä". Ja hän läksi huoneesta täyttämään isänsä määräystä.
"Minäkin luulen niin", lausui Kaarlo. "Skotlannissa presbyteriläiset papit pauhatessaan saarnastuoleissaan omia syntejäni ja sukuni rikkomuksia vastaan ottivat vapaudekseen nimittää minua päin silmiä Jerobeamiksi tai Rehabeamiksi taikka muuksi sellaiseksi, kun noudatin nuorten neuvonantajien mieltä. Hitto, kuuntelenpa kerran harmajan parran neuvoa, sillä milloinkaan en ole nähnyt suurempaa terävyyttä ja päättäväisyyttä kuin tuon ylvään vanhuksen kasvoissa."
Tällöin oli Sir Henry löytänyt etsimänsä. "Tässä peltirasiassa", hän haastoi, "on kuusi palleroa, jotka on valmistettu mitä elvyttävimmistä mausteista; niihin on sekoitettu kaikkein vahvistavimpia ja tehoisimpia lääkkeitä. Saadessaan niitä tuolloin tällöin hyvään raavaanlihaan tai metsänriistaan käärittynä ei sisukas hevonen nujerru viiteen tuntiin, taivaltaessaan viisitoista penikulmaa tunnissa; ja Jumalan kiitos, neljännes siitä ajasta toimittaa turvaan teidän majesteettinne — jäännöksestä saattaa olla hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Martin tietää, miten niitä annetaan; ja Albertin uupuneet juhdat ovat kymmenen minuutin ajan kävellytettyinä valmiita juosten ahmimaan taivalta, kuten vanha Will sanoo. Ei, älkää haaskatko aikaa puhumiseen, teidän majesteettinne tuottaa minulle vain liikaakin kunniaa, käyttäessänne omaanne. Katso nyt, onko tola selvä, Albert, ja lähteköön hänen majesteettinsa heti liikkeelle. Me näyttelemme osiamme kovin kehnosti, jos kukaan lähtee ajamaan häntä takaa näihin kahteen tuntiin, joka ovat yön ja päivän välillä. Vaihtakaa vaatetustanne, kuten aioitte, tuossa makuuhuoneessa — jotain voidaan saada aikaan silläkin tempulla."